sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Vastauksia kysymyksiin

Moikka! Tässä niitä nyt olisi: vastauksia parantumiseen liittyviin kysymyksiin. Oli tarkoitus laittaa tähän ulkoiselta kuvia, mutta tulikin vähän kiire, kun vasta vajaa tunti sitten palattiin kotiin metsäreissulta. Meidän oli tarkoitus lähteä Lapakistoon vain pariksi tunniksi, mutta koko päivähän siellä vierähti puolukoita keräillen ja reippaillen kauniissa maisemissa. :-) Saatte siis tyytyä huonolaatuisiin kuviin, joita nappasin perjantaina.. Mutta joka tapauksessa: kiitos kaikille kysyjille, toivottavasti saatte mieleisenne vastaukset!


Mikä on sun suurin motivaatio paranemiseen?
Suurin motivaatio on tällä hetkellä tulevaisuus ja se, miten jaksan opiskella. Olen sairastanut sen verran pitkään, ettei kannata ainakaan jäädä odottamaan parempaa hetkeä parantumiselle. Olisiko vuoden päästä muka parempi hetki? Tai viiden tai kymmenen? En halua sairastaa koko elämääni, eikä se ole mikään mahdottomuus, jos pitkitän paranemista aina seuraavaan päivään, kuukauteen ja vuoteen. Olen päässyt opiskelemaan kouluun, johon olen halunnut jo niin monen vuoden ajan. Annanko siis syömättömyyden tehdä opiskelusta vain yhtä sinnittelyä lukukaudesta toiseen?
Sitten on vielä kolmas asia, jonka jo aikaisemminkin mainitsin: Nana ja ylipäätään se, että on joku jota hoivata, auttaa jaksamaan. Ihan sama, miten huono fiilis on, kehräävä ja ympärillä pörräävä kisu saa hymyn huulille. :')

Millaisia ahdistuksenhallintakeinoja käytät?
Näitä onkin ihan listaksi asti! Stressiin auttaa erilaiset hengitys- ja meditaatioharjoitukset, ahdistukseen mm. maalaaminen, lempparisarjojen katselu, liikunta ja toisten ihmisten seuraan hakeutuminen. Kirjoitan myös paljon päiväkirjaan ajatuksia ja tunteita ylös, mikä auttaa ainakin suurimman osan ajasta. Ja onhan näitä: musiikin kuuntelu, ystävälle soittaminen,..

Mitkä jutut oot kokenut auttaneen eniten eteenpäin?
Ehkä eniten on auttanut vajaa vuosi sitten alkanut hoito aikuispsykiatrian syömishäiriötyöryhmässä, mutta paljon on myös vaikuttanut oma motivaatio parantumiseen. Olen vasta nyt uskaltautumaan puhumaan syömisestä ja siihen liittyvistä hankaluuksista, kun aikaisemmin olen lähinnä kierrellyt ja kaarrellut asiaa. En välttämättä odota jokaista tapaamista innolla, eikä puhuminen ole aina helppoa, mutta jälkeenpäin olo on parempi.
Sen lisäksi opiskelun aloittaminen (ettei ylipäätänsä ole edes aikaa pohtia pelkästään syömisiä, liikuntaa, kaloreita ja grammoja) ja Nana. Ne ovat ehkä suurin muistutus siitä, että elämä menee eteenpäin ja asioilla on tapana järjestyä. :-)

Millaiseksi koet kehonkuvasi tällä hetkellä, oletko sinut oman kroppasi kanssa?
En voi sanoa, että olisin sinut kroppani kanssa. Kuitenkin olen oppinut sietämään sitä ihan eri tavalla, enkä enää jatkuvasti ajattele/pelkää lihomista. Välillä on päiviä, jolloin keho ahdistaa enemmän ja päätän laihduttaa ''edes ihan vähäsen'', mutta niitäkin on yhä harvemmin. Aika harvoin tulee enää tunteita, että haluaisin laihtua takaisin alimpaan painoon, enkä enää pidä sitä mitenkään älyttömän kauniina. Välillä jopa nautin kehostani: lihakset piirtyvät esiin käsissä, jaloissa ja vatsassa - näytän nykyään jopa vähän sporttiselta. Kehonkuva on kuitenkin sellainen asia, jonka hyväksymisessä ja korjaamisessa menee eniten aikaa. Tämä viikko on ainakin ollut vaikea, mutta ehkä ensi viikko on erilainen..

Noudatatko tällä hetkellä ateriasuunnitelmaa?
Kyllä ja en. Minulle on tehty suurpiirteinen suunnitelma, mutta noudatan sitä vain osakseen. Täytyisi monissakin asioissa vielä tsempata sen suhteen..

Kuinka paljon söit/syöt painonnosto vaiheessa?
Tällä hetkellä painoa pitäisi vielä nostaa, joten samaa ruokavaliota noudatan kuin aikaisemminkin. En syö mitenkään esimerkin mukaisesti, enkä halua täällä sen tarkempia määriä kertoa. Syön kuitenkin neljä kertaa päivässä, joiden avulla paino ei ainakaan pääse putoamaan.

Onko sulla ollut ahmimista tai loputtoman nälän tunnetta toipumisen aikana?
Ei ole ollut missään välissä. Nykyäänkin tunnen nälkää vain todella harvoin - huomaan pitkäksi venyneen ateriavälin tai liian vähäisen syömisen lähinnä heikotuksesta / omituisesta olosta. Välillä mietin, että syön vieläkin sen verran, että kroppa on säästöliekillä. En tiedä siitä, mutta ainakaan nälkä ei ole vielä ilmestynyt..

Kuinka paljon on matkaa normaalipainoon?
Rehellisesti sanottuna en tiedä. Sen verran suuntaa-antavasti olen kuullut, että vielä on matkaa jäljellä useampia kiloja.

Missä koet edistyneesi? Mitkä asiat ovat vielä haasteita?
Olen edistynyt aika monessakin asiassa: rasvakammo on kadonnut lähes kokonaan, uskallan syödä ruokia hieman erilaisilla variaatioilla, olen saanut painoa nostettua, uskallan olla enemmän oma itseni,.. Ylipäätänsäkin se, että uskallan syödä vapaammin ja monipuolisemmin, on ollut jo valtava harppaus eteenpäin.
Suurimpia haasteita ovat tällä hetkellä kehonkuva ja hiilarit. Tiedän, että kehonkuva korjautuu viimeisenä, joten sen suhteen ei pidä olla kärsimätön. Olen jo jollain asteella hyväksynyt tämän hetkisen kroppani, mutta painoa olisi vielä aika paljon nostettavana.. Kirjoitin jo joskus aikaisemmin siitä, miten paljon pelkään hiilareita. Pystyn juuri ja juuri syömään myslejä, muroja ja puuroa, mutta niidenkin kanssa on välillä yhtä taistelua. Leipä, pasta, riisi ja leivokset ovat ehkä suurimpia pelkojani.. Herkuista ja kaloripitoisista juomista puhumattakaan, mutta pienin askelin pelkoja kohti!

Uskotko paranevasi kokonaan syömishäiriöstä?
Jotenkin ajatus siitä, ettei koskaan parantuisi täysin, on todella masentava. En halua uskoa, että kukaan olisi kroonistunut, vaikka sairautta olisi kestänyt useiden vuosien ajan. Omissa papereissa lukee useaan otteeseen sana ''kroonistunut'', mutta en usko siihen. Uskon, että kuka tahansa voi parantua - se on lopulta vain itsestä ja omasta tahdosta kiinni. Omalla kohdalla tuo toivottomaksi tapaukseksi leimaaminen vain motivoi: niinkö tosiaan luulet, odotas vaan..! Aikaa se vie, eikä tule olemaan helppoa, mutta kyllä, aion parantua kokonaan. :-)

Onko sairastumisesi taustalla esim. perfektionismia, traumoja tms.? Eli mikä ns. "laukaisi" sairauden?
Kaikkea löytyy: masennus, trauma ja perfektionistinen luonne. Tiedän syyni sairastumiseen ja myös sen, miksi sairaus on jatkunut jo niin pitkään, mutta vedän tähän kohtaan rajan siihen, mitä kirjoitan blogin puolelle.

Miten sairaus on vaikuttanut perheesi välisiin suhteisiin? Entäpä suhteeseesi kavereihisi yms.?
Vanhempien kanssa ollaan oikeastaan vain lähennytty. Ennen osastojaksoa riideltiin aika paljon ja koin vanhemmat jotenkin etäisinä, mutta se liittyi luultavasti teini-ikään. Sen jälkeen ollaan kuitenkin vietetty enemmän aikaa yhdessä ja nykyään ollaan läheisiä. Veljen kanssa taas ollaan oltu hyvää pataa pienestä lähtien, eikä sairaus ole hirveästi vaikuttanut asiaan.
Osastojakson aikana menetin suurimman osan kavereistani ja ystävistäni, joten jouduin (toisella) ysiluokalla tutustumaan uusiin ihmisiin. Karoliina ei kuitenkaan unohtanut, ja se oli tärkeintä kaikista. Siinä sitä vaan huomasi, ketkä ovat oikeita ystäviä vaikeidenkin tilanteiden aikana. Ehkä nykyään sairaus vaikuttaa niin, etten lähde kovin helposti mukaan esim. baariin tai illanviettoon.

Kuinka kauan olet käynyt terapiassa? Käytkö yksityisellä vastaanotolla (Kelan korvaamassa terapiassa) vai esim. jossain polilla?
Kävin ensin kaksi vuotta psykologilla nuorisopsykiatrialla, sitten kolme vuotta yksityisessä terapiassa ja nyt olen käynyt vajaan vuoden psykologilla aikuispsykiatrian puolella.

Mitä kaikkea hoitoosi kuuluu (esim. fysioterapia, rav.terapia, somaattisen puolen kontaktit yms.)?
Tällä hetkellä hoitoon kuuluu psykologi 2-3 viikon välein, hoitoneuvottelut lääkärin kanssa, ravitsemusterapia kuukauden välein ja jossain välissä olisi tarkoitus aloittaa fysioterapeutin ryhmässä. Labroja otetaan aina tarpeen tullen ja painoa tarkkaillaan psykologin käynneillä.

Onko anoreksia aiheuttanut kehollesi mitään pysyviä oireita tai vaurioita?
Yllättävää kyllä, mutta mitään pysyviä vaurioita ei ole ainakaan vielä ilmennyt. Luuntiheys on korjaantumaan päin. Ihmeen hyvin keho on kestänyt näinkin pitkän ajan.

Onko sinulla paljon syömishäiriötä sairastavia ystäviä?
Tunnen joitakin ihmisiä, joihin olen tutustunut netissä syömishäiriön kautta. Omassa lähipiirissä ei kuitenkaan ole kovin montaa syömishäiriöistä: ja nekin harvat ovat jo parantuneet. Uskon, että muiden samaa sairautta sairastavien kanssa keskusteleminen on parasta vertaistukea, mutten hakemalla hakeudu toisten syömishäiriöisten seuraan.

Millaista elämäsi mahdollisesti olisi, jos et olisi koskaan sairastunut?
Apua, miten tähän nyt lähtisi vastaamaan? On aika vaikea kuvitella, millaista olisi ollut ilman sairautta, sillä olen kuitenkin sairastanut puolet elämästäni. Liikkuisin varmaan vähän eri porukoissa, olisin seurustellut useammin ja, kuka ties, hankkinut jo lapsenkin. En varmaan asuisi enää kotona.
En olisi oppinut leipomaan yhtä hyvin kuin nyt, mutta taide olisi luultavimmin ollut yhtä tärkeä osa elämässä. Toisaalta uskon, että syömishäiriöllä on ollut oma paikkansa ja merkityksensä elämässäni, enkä olisi samanlainen ihminen kuin nyt olen.

Mikä motivoi toipumisessa?
Vastasin tähän jo aikaisemmin, mutta edellä mainittujen asioiden lisäksi myös perhe ja ystävät. Oikeastaan motivaatioivia juttuja löytyy niin paljon, että ei niitä edes jaksa listata tähän.

Tietääkö perheesi ja ystäväsi blogistasi - jos tietävät, mitä mieltä he ovat siitä, että kirjoitat mm. sairaudestasi yms. henkilökohtaisista jutuista omilla kasvoillasi?
Perhe ja useimmat ystävät tietävät. Kukaan ei ole ainakaan ollut ehdottomasti blogia vastaan, vaan palaute on ollut positiivista. Ehkä siinä on vähän sekin, että vaikka kirjoitan sairaudesta, osaan jättää pois kaikkein henkilökohtaisimmat asiat. Toisaalta sairauteni ei ole mikään salaisuus niille ihmisille, jotka ovat tunteneet minut jo pidemmän aikaa, joten ehkä on heille on ihan luonnollista lukea asioita myös blogin puolelta. :-)

Mikä on pelottanut parantumisessa eniten?
Painon nouseminen ja siihen liittyvä ahdistus. Ylipäätään kaikki muutokset siihen, minkä on kokenut jollain tavalla turvalliseksi jo niin pitkän ajan.

Onko tunteet ollu hankalia?
Eihän sitä oikein kieltääkään voi. Pelkoa, ahdistusta ja surua on ollut lähes päivittäin, muttei toisaalta juuri sen enempää kuin sairastaessa. Ehkä juuri kaikki kroppaan, ruoan lisäämiseen ja painonnousuun liittyvät tunteet ovat olleet vaikeimpia. Ahdistus on kuitenkin ohimenevää ja kuuluu paranemisprosessiin, joten se on ihan siedettävää.

Millä tavalla oot parantunut?
En oikein tiedä, miten tähän kysymykseen kuuluisi vastata: miten olen parantunut henkisesti vai miten olen ihan konkreettisesti parantunut? Henkisellä tasolla olen ainakin edennyt huimasti, sillä en enää pelkää syömistä ja painonnousua ihan niin paljon. Konkreettisesti olen varmaan parantunut lisäämällä sallivuutta, ottamalla vastaan tarjotun hoidon ja syömällä vähän enemmän ja monipuolisemmin.

Uskotko vielä olevan pitkä matka?
Uskon. Matkaa on vielä jäljellä, enkä usko täydelliseen parantumiseen vielä vuoteen tai pariin. Uskon kuitenkin, että olen jo pidemmällä kuin eilen. Parantuminen on hidas prosessi, mutta myös sen arvoinen. Uskon ehkä vaikeimman (aloittamisen jne.) olevan jo takanapäin, vaikka työtä vielä onkin tehtävänä.

torstai 24. syyskuuta 2015

Opiskelijaelämä on rankkaa (Spandex & etkot)

Moikka! Opiskelijaelämä on ihan fyysistä hommaa, kun viikolla ryypätään ja seuraavana aamuna noustaan aikaisin kouluun.. Eipä voi kyllä valittaakaan, sillä sen verran hauskaa oli eilisissä Spandexeissa! Mikä tuo myösteerinen Spandex sitten on?
 Ihan ensimmäisenä muistutan, että laittakaa kysymyksiä parantumiseen liittyen! Niitä on tullut jo ihan kivasti, mutta enempi parempi, vai mitä? ;-) Kysymyksiä voi laittaa tähän tai edelliseen postaukseen.
 Keskiviikkona sai nukkua pitkään ja valmistautua kaikessa rauhassa, kun koulupäivä alkoi vasta klo 16. Lukkari pelotteli ihan suotta, sillä tähän mennessä meillä on ollut vain yksi päivä yhdeksästä viiteen asti! Yleensä päästään jo viimeistään neljän aikaikoihin, välillä jo ennen puolta päivää.. Noh, en valita! Ja kyllähän sitä hommaa alkaa jossain välissä kertyä niin, että ollaan täysi päivä koulussa ja illatkin paiskitaan projektien parissa.. Joten nyt on nautittava siitä vähästä rentoudesta, mitä vielä on jäljellä! :-D
 Neljän aikoihin lähdin kävelemään kohti keskustaa, ja kuulin kentältä kantautuvan musiikin jo puolen kilometrin päähän!  
Nyt päästäänkin kysymyksen pariin: Mikä on Spandex?
Pukeudutaan mahdollisimman rumiin vaatteisiin, tuodaan osallistumismaksuna lava kaljaa ja pelataan jalkapalloa - voittajajoukkue saa palkinnoksi kaikkien tuomat kaljalavat.
 Meidän joukkue oli tänä vuonna Fc Pahviritarit: pakkausmuotoilijoita kun ollaan, niin pitäähän sitä pahvia tunkea joka paikkaan. :-D Saattoi siihen olla syynä luokkalaisten nurkkiin varastoituneet muuttolaatikotkin.. Tuntui, että muut olivat panostaneet paljon enemmän - paikalla olikin Gandalfeja, gootteja ja hippejä monin variaatioin!
 Mutta se tunnelma, se oli koko illan aivan huumaava! Ihan kuin olisi festareilla ollut, kun musiikki pauhasi, porukka tanssi, naurettiin ja tietenkin potkittiin sitä palloa.
 Aluksi ajattelin lähteä mukaan lähinnä kannustusmielessä, mutta päädyinkin sitten kentälle pelaamaan yhden erän. En osunut palloon varmaan kertaakaan ja otettiin turpiimme ihan kunnolla, mutta se oli ihan älyttömän hauskaa!
 Koulun tapahtumissa kun nyt tavallisesti vai hetkonen.., kuului iltaan toki vähän muutakin juotavaa, kuin lämmintä mehua ja vettä. Lähdettiin parin luokkalaisen kanssa hakemaan juotavia alkuillasta, koska pelien välissä oli reilusti aikaa kulutettavana. 
Matkalla nähtiin, kun vanha nainen kaatui liikennevaloissa ja löi silmäkulmansa pahan näköisesti. Silmäkulma aukesi ihan kunnolla ja vertakin oli.. :/ Onneksi nainen sai kuitenkin nopeasti apua, eikä näyttänyt muutoin loukkaantuneelta. Se oli vaan tosi hämmentävä tilanne...
 Niin kuitenkin aika kului ja alkoi jo pimetä, mutta pelit jatkuivat edelleen. Oltiin paikalla suunnilleen kahdeksaan asti, minkä jälkeen lähdettiin kaverin luo etkoille (koska jatkot Torvessa olivat alkamassa vasta muutaman tunnin kuluttua). Osa porukasta haipui jo koteihinsa, mutta istuttiin iltaa vielä muutaman tunnin ajan. Oli kiva päästä tutustumaan luokkalaisiin vähän paremmin! :-)
 Olin sen verran fiksu, että join vain pari limua vahvempaa ja lähdin kotiin jo puoli yhdentoista aikoihin. Siinä ehtikin mukavasti selviämään, kun olin jo vesiselvä kotiin päästyäni. :-D Sain kyllä kuulla, miten tylsä olen, kun en lähde mukaan jatkoille Torveen. Kuulemma sitä olisi ihan hyvin jaksanut jatkaa vielä muutaman tunnin, vaikka seuraavana aamuna olisikin oltava koululla yhdeksältä. Niin sitä sitten vakuuteltiin, että nähdään seuraavana aamuna tunnilla - mutta melkein koko porukka jäi kotiin ''mystisen vatsataudin'' iskettyä. Eli ehkä en ollutkaan tylsä, vaan aika fiksu.
Vaikka eipä itselläkään ollut niin herkkua herätä aamulla muutaman tunnin yöunien jälkeen. Vähän oli sellainen olo, että jotain oli tullut otettua.. Mutta Buranaa nassuun ja muutama tunti koulussa sinnittelyä. Ihan hyvin sekin lopulta sujui, kun sai lähteä halutessaan kotiin viimeistelemään maalaustehtävänsä. On se opiskelu silti vaan aika rankkaa. :-D
Heippa!

tiistai 22. syyskuuta 2015

Kysy parantumisesta !

 Parantumisesta ja kaikesta siihen liittyvästä on tullut paljon kommentteja/kysymyksiä, joten ajattelin tehdä aiheesta ihan oman postauksen. En ole kuitenkaan ihan varma, mitä kirjoittaisin tai että kiinnostaako mikään siihen liittyvä ylipäätänsä.. Niinpä siis, kysymyksiä kehiin, jos jokin juttu on jäänyt mietityttämään! :-)
Se saa liittyä melkeinpä mihin vain: syömisiin, kehonkuvaan, tunteisiin, läheisiin, tulevaisuuteen,.. Mitä nyt sattuu tulemaan mieleen. Lupaan vastailla rehellisesti ja ajatuksen kanssa. 
Mitä enemmän kysytte, sitä enemmän on materiaalia postaukseen.
Eli siis vielä kerran: 
kysykää ja olkaa vähän uteliaita! 
Kiitos.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Nana

Heippa! Nyt olisi vuorossa vähän kissajuttuja ja -kuvia, koska halusin kirjoittaa Nanan matkasta tähän päivään asti. Ei voisi mitenkään uskoa, miten paljon yksi pieni kissanpentu tuo eloa taloon, miten valtavan tärkeä perheenjäsen tuosta pienestä on tullut. Ainoa hämmentävä asia on, ettei minun vauva enää virallisesti ole pentu... Mutta joops, tässä olisi Nanan tarina tähän päivään asti.

3 viikkoa
 Alkujaan oltiin päätetty, että halutaan ehdottomasti kollikissa: tyttökissan leikkaaminen kun on niin hankalaa ja kallista. Yhtenä kylmänä kevättalven päivänä saatiin kuitenkin kasvattajalta puhelu: pentueeseen oli syntynyt vain yksi pentu ja se oli tyttö. Edellisen pentueen kissat oli jo kaupattu, joten ainoana vaihtoehtona oli tyttökissa. Kasvattaja kysyi, halutaanko ottaa se. Ei tarvinut miettiä kauaan, ja nimikin oli heti valmiina! Siitä hetkestä eteenpäin sitten odotettiin, että päästäisiin näkemään meidän pientä Nana-neitiä..
 En varmaan koskaan unohda päivää, jolloin käytiin ensimmäistä kertaa katsomassa Nanaa. Kolmeviikkoinen kissa oli niin pieni, että mahtui melkein yhdelle kämmenelle. Korvat olivat lysyssä, silmät siniset ja kävely onnetonta laahustusta.
Nana oli niin pieni, että puolen tunnin vierailun jälkeen emo raahasi jo takaisin nukkumaan. 
Pelkäsin niin paljon, ettei Nana pitäisikään minusta, mutta pikkuinen nukahtikin jalkaani vasten..

2 kuukautta
 
Seuraavalla vierailukerralla Nana olikin kasvanut melkoisesti! Ensin neiti piilotteli sängyn alla, mutta tuli sitten pienen houkuttelun jälkeen leikkimään. Arvatkaa vaan, miten pahalta tuntui jättää pikkuinen sinne vielä kuukaudeksi! Olisihan sen pienen käärön halunnut kotiin jo siltä seisomalta. ;-)

 3 kuukautta
 Lopulta koitti se pitkään odotettu päivä: pakkasin Nanan kuljetuslaukkuun ja lähdettiin ajamaan uuteen kotiin. Autossa oli kuuma ja pikkuinen läähätti koko matkan, mutta lopulta päästiin kotiin asti. Ensin Nana kierteli paikkoja uteliaana, minkä jälkeen piiloutui sängyn alle useammaksi tunniksi. Lopulta nappasin Nanan syliin ja toin neidin ihmisten ilmoille. Aika nopeasti sen jälkeen Nana alkoikin rohkaistua: ihaninta oli, kun neiti alkoi aina nostella häntäänsä ja ''keimailla'' kun kulki minun ohitseni. Illalla lähdin ystävien kanssa viihteelle - ja kotiin tullessa Nana oli koisimassa isän sylissä, joten aika nopeasti se sopeutuminen tapahtui.
 
Parin päivän jälkeen Nana käyttäytyi, kuin olisi aina asunutkin vain täällä.. Rauhallinen mutta leikkisä, huomionkipeä ja melko hyväntapainen. Nanalle ei oikeastaan olekaan kuin yksi pahe: kirjojen kansien reunoista on purtu rei'ille ja niiden välistä kirjanmerkki saa aina toisinaan lähtöpassit. Mutta lapset on lapsia, vai miten se meni. :-D

4 kuukautta
 
Ei olla kertaakaan kaduttu, että päätettiin ottaa Nana meille. En ole koskaan nähnyt hyväluontoisempaa, terveempää ja suloisempaa kissaa oma vauva on aina se kaunein! Nana tulee toimeen muiden eläinten kanssa, antaa pestä ja leikata kynnet, ei raavi eikä pure,...
 
 5 kuukautta
 
Mainitsinko taas jo sadannen kerran, että Nana on sylikissa nukkuu nytkin sylissä, kun kirjoitan tätä postausta? :-D

 6 kuukautta
 
Sitten oli tietysti vuorossa näyttely. Nanan ensimmäinen ja samalla viimeinen näyttely pentuluokassa. Pari palkintoakin saatiin, mutta tärkeintä oli, että Nana viihtyi näyttelyssä. Saatiin kuulla tuomarilta, että kehitys oli ikäluokalle sopivaa ja kissa muutenkin oikein kaunis.
Aikaisemmin ajattelin, etten halua näyttelykissaa. Ajattelin ottavani vaikka värivirheellisen maine coonin, ettei sitä tarvitsisi viedä näyttelyyn. Mitä muka tekisin parilla ruusukkeella? Eikö näyttelyihin vieminen ja siellä esittely ole kissalle yhtä kidutusta? No, Nana ei värivirheellinen ole, joten jotenkin siinä samassa päädyttiin lupaamaan hänet ainakin yhteen näyttelyyn. Jos Nana ei olisi viihtynyt, se olisi ollut myös viimeinen näyttely. Nana oli kuitenkin kuin kotonaan, joten nyt on jo seuraava näyttely varattuna. Oikeastaan kissanäyttelyissä on oma upea tunnelmansa.. :-)
 
 7 kuukautta (nyt)
 Tänään otetussa kuvassa Nana onkin jo vähän isomman näköinen. ;-) Leikkauskin oli jo viime viikolla, eikä siinäkään ollut mitään kummempia ongelmia: pari päivää bodyssa ja sitten haava olikin jo parantunut. Pian Nanan pitäisi olla jo täysikokoinen, mutta saa nähdä, miten paljon kolmessa kuukaudessa ehtii tapahtua...
 On oikeasti ihmeellistä, miten ison muutoksen jokin alle kolmekiloinen otus voi saada aikaan. Eetun kuoleman jälkeen jäi sisälle jokin ammottavan suuri aukko, kun ei ollut enää ''omaa kissaa'' hoivattavana. Minni oli aina ollut äidin kissa, Puppa taas tietysti veljen. Eetu oli ollut minun, mutta sitten Eetua ei enää ollutkaan. Nana ei ollut kuitenkaan mikään korvike: huomasin vain, miten hirveästi kaipasin pientä kissaa hoivattavaksi ja hellittäväksi. Ympäripuhuin vanhemmat mukaan unelmaani saada maine coon. Olin niin pitkään halunnut tuollaisen suurikokoisen, pitkäkarvaisen ja ilveskorvaisen otuksen.. Nana tuli, täytti Eetun jättämän aukon - ja vielä niin paljon enemmän! Tuntuu, että Nana pitää minua äitinään: itkee perään, haluaa aina syliin ja hakee turvaa, kun jokin asia pelottaa. Itse olen aivan yhtä kiintynyt pikkuiseeni: kaikkein kamalinta olisi, jos Nanalle sattuisi jotain. 
Nanalla on myönteinen vaikutus myös siihen, mitä ajattelen itsestäni: on oltava kunnossa, että voi pitää huolta toisesta. Ei voi olla kovin surullinen, jos pieni karvakerä kehrää sylissä ja kerjää rapsutuksia. Kotona on aina joku, joka odottaa. 
Tämän pitkän sepustuksen pointtina oli varmaankin tämä: Nana on aivan älyttömän rakas, ja olen niin onnellinen, että saatiin juuri hänet hoivattavaksi.
Siinäpä se sitten olikin. Tsemppiä alkavaan viikkoon!

torstai 17. syyskuuta 2015

''Mä en oo kipee, en vaik oisin koleras''

Heips! Ihmeen nopeasti se viikko on taas mennyt: juurihan vasta oli maanantai, ja huomenna alkaa jo viikonloppu. Saattaa olla, että tähän vähän vaikuttaa maanantain ja keskiviikon vapaapäivät koulusta, mutta kumminkin.. Onpa ollut taas erikoinen viikko, niin hyvässä kuin pahassakin.
 Tiistaina meillä oli ihan tavallinen koulupäivä: oltiin luennolla, aloiteltiin projektia ja puuhattiin tehtävän parissa neljään asti. Alkanut projekti on oikeastaan ensimmäinen ihan varsinainen Pakkaus- ja brändimuotoilun tehtävä, joka on ainakin tähän mennessä vaikuttanut mielenkiintoiselta. Stressaavalta ja aikaavievältä toki, mutta ennen kaikkea kiinnostavalta. Meidän täytyy suunnittella ja toteuttaa parityönä Arjen luksusta -tyylinen pakkaus/pakkauksia. Ollaan jo päästy alkuun hommassa, joten saa nyt nähdä, miten tässä käy.. :-)
Keskiviikko ei sitten ollutkaan ihan niin työntäyteinen ja onnistunut. Oli urheilupäivä, johon ajateltiin lähteä kaverin kanssa vasta puolen päivän aikoihin. Niinpä siis nousin ylös yhdeksän jälkeen, meikkasin ja valmistauduin alkavaan päivään. Ehdin siinä katsoa yhden jakson Criminal mindsia Ruudusta, kun alkoi sataa kaatamalla. Olo oli jotenkin kumma: tärisin, eikä olo ollut muutenkaan kummoinen. Nieleskelin siinä jo itkua, kun ajattelin, että pian täytyisi lähteä kylmään sateeseen polkemaan. Teki mieli vain käpertyä sohvannurkkaan ja nukahtaa siihen.. En yhtään tajunnut, miten olo voi olla niin toivoton ja vetämätön..
 ..kunnes tajusin kaivaa kuumemittarin kaapista ja mitata lämmön. Normilämpö minulla on noin 36-36,4, joten näin korkea lämpö on jo kuumetta. Tosin eilen mentiin vielä vähän alhaisemmissa lukemissa, mutta selvisipä ainakin syy vetämättömälle ololle. Laitoin kaverille viestiä, etten taida sittenkään lähteä sinne liikuntapäivään, ja heti alkoi olla hieman helpompi hengittää.
Pitikin taas mennä taivastelemaan, etten ole sairastanut pitkään aikaan. Viimeksi olin kuumeessa/flunssassa kevättalvella! No, nyt oli ilmeisesti oikea aika sairastua. Outoa tosin on se, etten ole erityisen flunssainen. On vain lämpöä, paleltaa ja on kylmä vuorotellen, päätä jomottaa ja nenä vuotaa ihan vähäsen. Ei ole edes kurkkukipua (ainakaan vielä).
 Sen verran halusin tuossa oudossa olotilassani tehdä, että kävin kaupassa ostamassa värikyniä ja Criminal mindsin 9. tuottarin: pitihän sitä jotain piristystä saada muutoin apeaan olotilaan. Kestävää kehitystä ja järkevää rahankäyttöä, mutta kerrankos sitä. ;-)
Kaupan jälkeen palasin kotiin, ja suunnilleen koko loppupäivä- ja ilta menikin Criminal mindsia katsellessa ja uutta värityskirjaa väritellessä. Oli todella syyllinen olo, kun vaan istui ja röhnötti koko illan, mutta kipeänä ei kuulu muuta tehdäkään! ♥
 Tänään aamulla mittari näytti ihan normaaleita lukemia, joten lähdin sen enempää ajattelematta kouluun. Kuuntelin tehtävänannon, luonnostelin sommitelmia maalauksiin ja lähdin ruokatauolle luokkalaisten kanssa. Ruokalassa maksoin ihan väärin, en melkein huomannut ottaa vaihtorahoja ja kävelin tarjottimen kanssa pöytään. Kaikki näytti vähän sumealta ja ruoka tarjottimella sai voimaan pahoin. Jep, ei epäilystäkään: kuume alkoi taas nousta. Onneksi opettaja oli sanonut, että voidaan jäädä koululle työskentelemään tai tehdä hommat kotona. Niinpä siis poljin kotiin..
Tämä päiväkin kului sitten suunnilleen samalla tavalla kuin eilinen: katsoin Criminal mindsia ja maalasin koulutehtäviä.
Miten teen aina saman virheen? Lähden kouluun aamulla ja ajattelen kuumeen jo olevan ohi, sitten palaan muutaman tunnin päästä kotiin ihan yhtä kuumeisena kuin edellisenäkin päivänä. Tiedän kyllä, että kuumepäivän jälkeen pitäisi pitää vapaata myös seuraavana, mutta en ole saanut tehdä niin lapsenakaan. Yhden päivän ajan sairastettiin, seuraavana palattiin kouluun. Pitäisi varmaan oppia toimimaan fiksummin, edes näin vanhemmalla iällä..
 ..tai sitten ottaa mallia Nanasta. :-D Neiti on ainakin ollut tyytyväinen, kun on saanut hyristä jonkun sylissä tai viekussa koko päivän.
Toivotaan nyt, että kuumeilu loppuisi pian! Siihen asti on ainakin hyvä syy ottaa rennosti ja katsella vaikka päivät pitkät tv:tä. 
Heippa ja ihanaa viikonloppua! ♥

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Lauantain synttäripläjäys

Heippa! Tasan vuosi sitten taisi olla ihan samanlainen tilanne kuin nyt: aamulla yllätettiin iskä aamupalatarjoiluilla ja lahjoilla, illalla lähdin Oonan luo synttäribileisiin. Alkujaan epäilin, huvittaisiko lauantaina lähteä bileisiin - mutta täytyihän ystävän 20-vuotissynttäreille lähteä! Ehkä siihen vaikutti vähän sekin, että myös tällä viikolla oli perjantai vapaata ja viikonloppu jatkuu taas tiistaihin asti.. ;-)
 
 Kun WTC-iskuille tuli taas yksi vuosipäivä täyteen, tiesi isän synttäreiden tulleen. Tätä merkkipäivää ei ihan helposti unohdakaan, kun 9/11 on piirtynyt aivojen muistikeskukseen sen verran terävästi! Mutta siis, 9.11. isä täytti taas vuosia ja niitä juhlistettiin lauantaina aamupalalla ja lahjoilla.
Halusin tehdä jotain syksyistä, kun tuo vuodenaika nyt jo aika selvästi ilmoittelee tulostaan. Niin kuin kesään kuuluvat mansikat, syksyyn kuuluvat kirpeät kotimaiset omenat. Vai mitä? ;-)
Leivoin kinuskikuorrutteisen täytekakun, jonka sisältä paljastui kanelinen omenatäyte, ja mozzarellatäytteisiä quesadilloja.
 Oli taas ihana huomata, miten onnelliseksi tarjoiltavat, lahjat ja onnittelut voivat tehdä. Isä oli niin tyytyväinen kaikkeen, mitä hänen vuokseen oli tehty. Eihän siinä voinut itsekään kuin hymyillä ja olla kiitollinen, että on näin ihana perhe.
Siinä se aamupäivä sitten kuluikin, enkä ehtinyt paljoakaan tehdä, kun oli jo aika laittautua ja laittaa päälle juhlavaatteita...
 ...ja tiedättekös mitä? Piiiitkästä aikaa tunsin oloni ihan kotoisaksi omassa kropassani. Puin päälle värikkäät sukkahousut ja tiukan, lyhyen hameen. Mitä sitten, vaikka jalkani eivät ole enää pelkkää luuta ja nahkaa? Mitä sitten, jos on vähän muotoja ja höllyvää alakropassa (tai kropassa yleensäkin)?
Olenhan sentään aikuinen nainen, jolloin kropassa kuuluukin olla vähän täytettä. En jotenkaan jaksa uskoa, että olisin muiden silmissä lihava ja löllöreisinen, joten voin ihan hyvin pukeutua lyhyempään hameeseen, jos siltä tuntuu. Saa nähdä, miten pitkään tämäkin tyytyväisyys taas jatkuu - mutta ainakin siihen asti aion nauttia olostani.
 Suoristin myös pitkästä aikaa hiukseni: nehän ovat sittenkin kasvaneet jo aika pitkiksi! Vielä parikymmentä senttiä ja sitten olen tavoitteessani. :-D
 Kuuden bussilla lähdin ystävän luo - ja löysinkin perille pienen etsimisen jälkeen. Olin alunperin ajatellut olla juomatta, mutta ilmaiset juomat ja vähän orpo olo uusien ihmisten keskellä saivatkin muuttamaan mielensä. ''Ota sieltä juotavaa, ihan mitä vaan'', ''Ajattelin kyllä olla juomatta..'' - ja kymmenen minuutin kuluttua: ''Okei, mitäs siellä olikaan tarjolla?''
Olin ajatellut ottaa kerrankin hyviä bilekuvia, mutta hyvässä seurassa, juomapelejä pelatessa ja puhetta kuunnellessa se jotenkin unohtui.
 
...ne ''hyvät bilekuvat'' olivat suunnilleen tätä luokkaa. Vaikka alkujaan kuvittelin, etten tunne bileistä ketään, niin alkoihan niitä tuttuja naamojakin pian näkyä. Oonan lisäksi tunsin paikalta ainakin neljä ihmistä, mutta en ketään kovin hyvin. No, onneksi siinä illan aikana tutustui paremmin vanhoihin ja uusiin tuttaviin! Puhumattakaan sitten illan valloittavasta synttärisankarista.
Veli ilmestyi paikalle joskus kymmenen jälkeen (jolloin olin alkujaan ajatellut jo lähteä), mutta ilta venyi puoleenyöhön asti. Tanssittiin, naurettiin, kuunneltiin musiikkia, halailtiin ja puhuttiin vähän syvällisemmistäkin asioista. Eihän sieltä nyt millään viitsinyt lähteä juuri, kun juhlat alkoivat olla parhaimmillaan! Viimeinen bussikin siinä hujakassa meni, mutta sainkin sitten kyydin kotiin kaverilta. Pääsin siis yhtenä kappaleena kotiin ja Nanan viekkuun nukkumaan.
Onneksi päätin lähteä juhliin, sillä ilta oli todella onnistunut. Vähän oli aamulla nuutunut olo, mutta siihen auttoi pitkä kävelylenkki parhaan ystävän (Karoliinan) kanssa puhelimessa höpötellessä. Nyt kun on vielä huominen vapaata, niin hymy on leveässä..
Heippa! :-)

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

''Kerron itelleni iltasatuja, koska ulkona on paha, voiko valheessa asua?''

Moikka! Tällä viikolla on ollut niin vähän koulua, että melkein kuin lomalla olisi. Maanantaina ei ollut tunteja ollenkaan, tänään ja eilen ollaan päästy jo ennen puolta päivää. No, en valita, sillä päivät voi käyttää muutenkin: kirppareilla, elokuvissa ja kaverien kanssa hengaillessa. Ja voihan sen vapaa-ajan käyttää vaikka blogiin postailuun.. ;-)
 On ollut ihana huomata, miten helposti uusiin ihmisiin tutustuu ja miten luontevaa näiden ihmisten seurassa on olla. Minäkö ujo? Ehkä en sittenkään. Päinvastoin, olen puhua papattanut kaikkien kanssa ja rohkaissut arempia puhumaan. Ihan hassua, mutta niin mahtavaa. En ollut lapsena ujo, mutta jossain välissä vaan unohdin sen. Muutuin hiljaiseksi ja araksi, mietin liian tarkkaan kaikki sanomiseni ja tekemiseni. Se ei vaan tuntunut luontevalta, sillä olen puhelias jossain siellä ujon kuoren alla. Niinpä siis, nyt olen tutustunut ihmisiin rohkeasti ja puhunut sen enempiä miettimättä.
 Jumitun aina samoihin hyväksi havaittuihin ruokiin, joita saatan syödä vuoden tai parikin putkeen ilman muutosta. Aamupalalla olen syönyt melkein kyllästymiseen asti erilaisia variaatioita hedelmiä, soijajukurttia, mysliä ja pähkinöitä. Se on suosikkini, joka täyttää juuri sopivasti, jolla aina rutiininomaisesti aloitan päiväni. Ravitsemussuunnitelmassa on kuitenkin vaihtoehtoja, joita pitäisi ainakin joskus kokeilla. Vasta tänään sain koottua riittävästi rohkeutta uuteen aamupalaan: kaurapuuroa banaanilla, päärynällä ja kanelilla. Se oli ihan hyvää, mutta luulenpa, että huomenna taas palaan vanhaan aamupalaani. Se vaan on helpompi, paremman makuinen ja turvallinen. Ehkä sitten taas jossain välissä kokeilen jotain uutta. Erilaista puuroa? Leipää? Rahkaa? 
En muista, kirjoitinko siitä jo aikaisemmin, mutta olen uskaltautunut koulun ruokalaan jokaisena päivänä (paitsi eilen, kun päästiin jo puoli yhdeltätoista). En ole syönyt yksin, vaan lyöttäytynyt aina johonkin porukkaan. Olen maistellut uusia makuja ja suurimmasta osasta jopa tykännytkin. Siitä saa kai olla jo vähän ylpeä? :-)
Mutta sitten onkin taas vähän viilattavaa.. Ravitsemussuunnitelmaan lisättiin koulupäivien ajaksi yksi välipala, sillä väli venyy liian pitkäksi 11-12 ruokailusta, kun kotiin ehtii vasta viiden jälkeen. Kertaakaan en ole tuota välipalaa syönyt. Välillä olo on ollut iltapäivällä todella nuutunut ja alakuloinen, ja tiedän tasan tarkkaan, mistä se johtuu. Olen pakannut reppuun välipalapatukoita, mutta siellä ne taskun pohjalla edelleen pölyttyvät. Olen luvannut itselleni, että syön tuon välipalan, joka päivä uudelleen. Silti löydän aina uuden tekosyyn olla syömättä: on niin kiire, ettei ole nälkä, ei kukaan muukaan syö, pääsenhän jo pian kotiin, ei tee mitään mieli,.. Ja niin edelleen. En tiedä, mitä oikein pelkään. Yksi välipalapatukka, hedelmä tai kourallinen pähkinöitä tuskin aiheuttaa valtavaa katastrofia. Siitä olisi vain hyötyä, sillä jaksaisin keskittyä koulussa ja välttäisin verensokerin laskun. Mitä oikein pelkään ja mitä oikeasti haluan saavuttaa? No, ehkä sitten huomenna.
 Tulipas siitä pitkä purkaus. :-D En mieti syömisiä tällä hetkellä ihan niin paljoa, sillä ylimääräisille pohdinnoille ei vaan ole aikaa. Täytyy nousta aikaisin kouluun, keskittyä luennoilla, viettää aika kavereiden kanssa,.. Tuo välipala-asia on vain sellainen, joka pyörii mielessä päivittäin.
Huomenna on taas hoitoneuvottelu, ja käydään läpi nykyistä tilannetta. Se on kai ihan hyvä: olen edistynyt valtavasti ja saanut painoakin nostettua. No mutta, sen näkee sitten huomenna. :-)
 Eilen oli aika erikoinen päivä: nousin aikaisin ja raahauduin kouluun ajatellen, että tunnit kestäisivät lukujärjestyksen mukaan viiteen. Lopulta sitten kuunneltiinkin opettajan selitystä vain 1,5 tuntia, ja kun oltiin lähdössä tauolle, opettaja sanoi: ''En nyt jaksa tätä asiaa tämän enempää venyttää, lähtekää kotiin.'' Kello oli 10.30. Pari tuntia vierähti kaverin kanssa kirpparilla ja jutustellessa, sitten palasin kotiin.. Yhden aikoihin tuli viesti toiselta koululaiselta: meneekö elokuvissa mitään katsottavaa? Ja niinpä taas pyörällä kohti keskustaa.. :-D
Käytiin katsomassa Ted 2. En voi ymmärtää, miten Family guyn tekijöiden elokuva voi olla hauska vielä jatko-osanakin. Niin se vaan kuitenkin oli! Välillä ei kyllä ollut ihan varma, pitäisikö itkeä vai nauraa.. 
Mutta siis, elokuvan juoni pähkinänkuoressa: Ted on Johnin lapsuuden aikaisen toivomuksen myötä henkiin herännyt nallekarhu. Mitään muuta nallekarhumaista Tedissä ei sitten olekaan: pössyttelyä, viinaa ja rivoa käytöstä. Jatko-osassa Ted on päätynyt yhteen vaimonsa kanssa, ja he haluavat adoptoida lapsen. Siitä seuraakin melkoinen soppa, kun selviää, ettei Ted ole henkilö vaan omaisuutta. Aina kun kuvitteli jutun menneen villiksi, se ei ollut mitään seuraavaan kohtaukseen verrattuna...
En tiedä, mikä näissä Ted-elokuvissa viihdyttää, mutta jotenkin ne onnistuvat aina yllättämään. Oli kyllä nauruntäyteinen leffareissu - käykää katsomassa Ted 2 tai katsokaa nyt ainakin ensimmäinen osa!
 Mutta arvatkaapas, mitä löysin kirpparilta? Hyväkuntoiset Vanssit 5 eurolla! ♥ 
Pinkistä väristä en ole koskaan erityisemmin pitänyt, mutta näissä se ei oikeastaan edes haittaa..
Huomenna ensimmäinen pajapäivä koulussa, perjantai luultavasti vapaata ja lauantaina ystävän kaksikymppisille ainakin pyörähtämään. Ainakaan ei ehdi tulla tylsää, ja sehän on tärkeintä. ;-)
Heippa! ♥