tiistai 27. lokakuuta 2015

Halloween 2015 (video & kuvia)

Heippa! Tänä vuonna halloween tuli etuajassa: päätettiin syyslomaviikonlopun kunniaksi pitää pienet illanistujaiset. Ohjelma oli pähkinänkuoressa tämä: kerätään hyvä porukka kasaan, katsotaan kauhuelokuvia, juodaan viiniä ja syödään kurpitsapiirakkaa. ;-) Kuvattiin ilta videolle, joten tässäpä olisi kymmenen minuuttia illan valmisteluja, laaduttomia keskusteluja ja hauskanpitoa!
 
Sellaista tällä kertaa.. XD
 
Syysloma oli kaiken kaikkiaan onnistunut: etenkin loppuviikko oli aivan täydellinen! 
Karoliina oli meillä kaksi yötä ja Sanni yhden. Käytiin kirpparilla, katsottiin Criminal mindsia ja chillailtiin. 
Mitä muuta sitä voisi tarvitakaan?
Siinäpä se oli kaikessa lyhykäisyydessään. 
Heippa ja tsemppiä kouluviikkoon. ;-)

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

10 vuotta

Moikka! Selasin yhtenä päivänä ulkoisen kovalevyn sisällön, ja jäin katselemaan vanhoja kuvia useamman tunnin ajaksi. Niiden katseleminen toi mieleen niin hyviä kuin huonojakin muistoja. Päätin ottaa kuvat talteen postausta varten, vaikken ollutkaan varma, uskaltaisinko julkaista niitä. Näissä kuvissa näkyy aika hyvin se, miten pitkän ja kuoppaisen matkan olen tehnyt anoreksian kanssa. En ole aivan varma, olenko vielä valmis kirjoittamaan tästä aiheesta, mutta menkööt.
Osa kuvista saattaa olla aika pahan näköisiä, joten herkempien kannattaa jättää lukematta.
5-6 luokka
 Ensimmäiset selkeät merkit anoreksiasta oli nähtävissä jo ala-asteella. Halusin laihtua, mutten vielä osannut tehdä asian eteen mitään konkreettista. Roskaruoan syömisen jätin jo aikaa sitten, mutta söin normaalia koti-/kouluruokaa ja herkkuja. Vanhoja kuvia en ole pystynyt katsomaan pitkiin aikoihin - ja olen poistanut melkein ne kaikki, sillä häpesin ulkonäköäni niin paljon.

7 luokka
 
Yläasteen alettua innostuin yhtä enemmän urheilusta: otin osaa juoksutapahtumiin ja kävin isän kanssa lenkeillä. Kumma kyllä, juoksu ei koskaan ollut itselle ''pakkoliikuntaa'', vaan nautin siitä todella. Päivittäiset jumpat ja kuntopyöräilyt sitä vastoin olivat kaikkea muuta kuin mieleisiä.
 Elin koko seiskaluokan karkeilla: söin viikolla lähes pelkästään karkkia ja ananasta, viikonloppuna söin perheen kanssa kotiruokaa. Roikuin illat kahviloissa, ettei tarvitsisi olla kotona syömässä. Muistot noilta ajoilta ovat kuitenkin pääosin hyviä: vietin paljon aikaa ystävien kanssa, minkä voimalla jaksoin kasvavan ahdistuksen.
 
8 luokka
 
Kasiluokalla päädyin ensimmäistä kertaa terveydenhoitajan puheille: nurinkurista kylläkin, se oli suurin syy alkaneeseen alamäkeen. Jouduin pitämään ruokapäiväkirjaa, joita terkka aina kommentoi.. ''Miten voit laihtua, vaikka syöt melkein normaalisti?'' Minkä tietenkin käänsin: Syön aivan liikaa, täytyy vähentää. Päätin vähentää aina yhden ruoka-aineen seuraavaan kertaan mennessä. Päätin laihtua ihan vähäsen aina ennen seuraavaa tapaamista. 
Tämähän ei tietenkään pitkään vedellyt, ja pian oli ensimmäinen lääkäriaika varattuna.
      En ikinä unohda sitä tunnetta, kun kävelin verikokeiden jälkeen sairaalan käytävällä ja mietin:    tällaistako elämäni tulee jatkossa olemaan?

9 luokat
 Ysiluokka menikin sitten yhdessä sumussa: en pystynyt keskittymään koulussa, ravasin parin viikon välein sairaalassa ja yritin pitää kaiken kasassa edes jotenkin. Rippikoulu? Olin leirillä kaksi päivää, minkä jälkeen lähdin kotiin. Pääsin kyllä ripille, mutten muista siitäkään juuri mitään. Seurustelu? Jos viikottain nähty lääkäri käy, niin sitten kyllä.
 Tiesin jo ensimmäisenä koulupäivänä, että joutuisin pian osastolle. Lopulta siihen menikin puolisen vuotta: jokaisella sairaalakäynnillä uhkailtiin, mutta mitään ei tehty. Lupasin aina muuttaa tapani, mutten muuttanut mitään. Olin liian syvällä sairaudessa ja melkein toivoin, että pääsisin osastolle pakoon koulun stressaavuutta, ahdistusta ja uupumusta.
 Kun lopullinen päätös osastojaksosta päätettiin, en olisikaan enää halunnut jäädä. Itkin koko lopun päivän ja yön, sillä vasta silloin tajusin asian vakavuuden. Sain kaksi vaihtoehtoa: joko alan syömään tai joudun nenä-mahaletkuihin. Niinpä siis aloin syömään. Se oli yhtä helvettiä, mutta olin päättänyt välttää letkut. Siitä päätöksestä sitten pidinkin kiinni loppuun asti, enkä ole ikinä letkuruokinnassa ollut.
 Ah, tuosta tyylistä voisi antaa kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. :-D Mutta siis..
 Lastenosaston jälkeen siirryin nuorisopsykiatrian osastolle, sillä olin niin masentunut ja ahdistunut. Yllättävää kyllä, aloin viihtyä tuolla osastolla aika hyvin. Hoitajat ja muut nuoret olivat niin mukavia. Viikonloppulomille pääsin vain harvoin ja aika kului hitaasti, mutta jotenkin sen vaan pakon edesssä kesti. Söin osastolla viisi kertaa päivässä, mutta jätin aina jotain syömättä. Ironista kyllä, laihduin osaston liikkumattomuudella ja loputtomalla syömisellä lähemmäs kymmenen kiloa.
 
Välillä jouduin takaisin lastenosastolle, sitten taas nuorisopsykiatrialle. Aika kului ja luokkalaiset saivat jo päättötokarit koulusta. Elämä tuntui vellovan paikallaan, eikä tulevaisuudella tuntunut olevan mitään annettavaa. Tiesin, että osastolta päästäkseen olisi nostettava painoa, mutten ollut siihen valmis. Niinpä siis vain venytin ja venytin osastollaoloaikaa omilla valinnoillani..
 Kirjauduin osastolle 14-vuotiaana ja lähdin sieltä 15-vuotiaana. Olin sairaalassa yhdeksän kuukautta - ja sieltä lähtiessäni päätin, etten enää ikinä tulisi takaisin!
 Osaston jälkeinen kesä oli yhtä aikaa vaikea ja onnellinen. Olin ehkä menettänyt lähes kaikki ystäväni, mutta ainakin olin vapaa sairaudesta. Olin ehkä mielestäni lihava, mutta ainakin pystyin tuntemaan jotakin.
 Sitten aloitin yhdeksännen luokan uudestaan. Kaikki ystäväni olivat jo lähteneet jatkamaan lukioihin ja ammattikouluihin, enkä tuntenut ketään. Pääsin kuitenkin ihan mahtavalle kuvisluokalle, jossa tutustuin ihaniin ihmisiin. Alkuvuosi meni ihan hyvin ja kävin syömässä koulun ruokalassa, mutta pikkuhiljaa alkoi taas alamäki..
 ..kunnes oltiinkin taas tässä tilanteessa. Jälkeenpäin katsottuna näytän oikeastaan aika kamalalta. Olin kuitenkin omalla tavallani onnellinen ja viihdyin luokassani. Panostin opiskeluun ja valmistuin hyvin arvosanoin, kuten olin ennen kouluvuotta päättänyt.

Lukion 1.
 Lukion ensimmäisellä olin taas aika syvällä kaivamassani kuopassa. Kävin sairaalassa parin viikon välein, mutten suostunut näkemään ongelmaani. Söin naurettavan huonosti, enkä jaksanut juuri keskittyä koulussa. Saatoin opiskella saman asian kymmeneen kertaan, mutten muistanut siitä sanaakaan.
 Suurin herätys tuli yllä olevaa kuvaa edeltäneellä sairaalakäynnillä: sain viikon aikaa nostaa painoa, muuten joutuisin takaisin osastolle. Tein päätökseni ja söin herkkuja päivittäin, sillä halusin jatkaa opiskelua. Sain painoa nostettua ja vältyin osastolta. Samalla tuo viikko herätti ajattelemaan, että haluanko todella päätyä takaisin osastolle / elää jatkuvassa pelossa sinne joutumisesta, vai alkaisinko vain syömään.
 Loppuvuosi menikin sitten jo paljon paremmin. Söin, jotten joutuisi osastolle.
 

Lukion 2.

 Toisen lukiovuoden alku oli oikeastaan hyvää aikaa: olin itsevarma, enkä inhonnut ''pyöreämpää'' olemustani. Kävin salilla ja innostuin siitä ihan täysillä. Seurustelin vähän aikaa ja juoksin baareissa parin viikon välein. Se oli jännittävää - ja tunsin ensimmäistä kertaa eläväni elämääni tosissaan.
 Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan, ja niin kävi tälläkin kertaa. Seurustelusuhde päättyi lyhyeen ja pakenin taas sairauden tuomaan turvaan. Oli paljon helpompaa järjestää päivät syömisen ja urheilun ympärille.

Lukion 3.
 Kolmantena vuotena stressasin YO-kirjoituksista ja hoitosuhteen päättymisestä. Olin ensimmäistä kertaa omillani, sillä olin yli-ikäinen lastenosastolle. Kävin kerran kuussa lukioterveydenhoitajan vastaanotolla, mikä ei todellakaan ollut riittävästi. ''Ai, olet laihtunut viisi kiloa. Se ei ole kyllä hyvä asia. Oletko kuitenkin syönyt?'' ''Olen joo, aika yllättävää, että paino on pudonnut.'' ''No, ei sille sitten mitään voi. Nähdään taas kuukauden päästä.'' Niin..
 
Oikeastaan surullisinta oli se, että näiden kuvien aikaan yritin tosissani parantua. Yritin lisätä syömistä ja olin motivoitunut parantumaan. En kuitenkaan uskaltanut pyytää apua keneltäkään, joten olin ihan yksin sairauteni kanssa. En ollut tarpeeksi vahva taistelemaan sitä vastaan, vaan vajosin todella alas.. Alemmasta kuvasta näkee sen, mitä anoreksia oikeasti on: se on surullista, rumaa ja kaikkea muuta kuin kaunista. En halua enää ikinä näyttää tuolta!
 Kaiken keskellä valmistuin kuitenkin lukiosta. Yksi aikakausi oli ohi ja oli aika siirtyä seuraavaan..

Lohja
 Opiskelu Lohjalla oli minun kohdallani tarvittava sysäys parantumiseen. Aloitin samoihin aikoihin käynnit aikuispsykiatrianpolin syömishäiriötyöryhmässä - ja aloin ensimmäistä kertaa ottamaan hoidon vastaan. Aikaisemmin asetelma oli aina ollut minä vastaan lääkärit, mutta nyt olin tarpeeksi viisas ottamaan hoidon vastaan. Loppujen lopuksi hoito on kuitenkin aina ollut minua varten, ei mikään salaliittoteoria minua vastaan.
 Viihdyin Lohjalla aivan älyttömän hyvin, mutta samalla jouduin sietämään jatkuvaa ahdistusta muuttuvasta kropasta. Välillä se tuntui liian vaikealta, mutta jaksoin ihanien luokkakaverien voimalla. Vuosi Lohjalla kasvatti ihan älyttömästi, ja aloin näkemään elämää myös sairauden ulkopuolella.
 Nyt opiskelen koulussa, johon olen aina halunnut. Eikä se painon nouseminen lopulta ollutkaan niin kamalaa. Välillä on ehkä vaikeita päiviä, välillä tekisin mitä vain ollakseni taas laiha. 
Toisaalta elämänhalu voittaa aina lopulta: nyt on oikea hetki parantua, ei huomenna tai viikon päästä. Koskaan ei tule parempaa hetkeä parantua, on vaan uskalletta ja annettava elämän voittaa.


Tässä se nyt oli. Vielä on matkaa jäljellä, mutten olisi ikinä uskonut pääseväni tähän pisteeseen. Osaan välillä arvostaa kehoani: välillä olen tarpeeksi viisas peittämään sen suuremmilla vaatteilla. Välillä haluan kääntyä takaisin, mutten tee niin.  
Kymmenen vuotta tätä helvettiä, eikö nyt voisi alkaa jo elämään oikeasti? :-)