Toivepostaus: Tämä puoli minussa (anoreksia)

Sain ehdotuksen, että kirjoittaisin tänne jotain sairaudestani. Puhun tästä ihmisille avoimesti, en salaile tai häpeä sitä, mutta nyt, kun yritän kirjoittaa siitä tänne tuntuu, etten löydä oikeita sanoja. Haluaisin kirjoittaa jotain kaunista, mutta en tiedä osaanko. En edes tiedä, kiinnostaako ketään lukea tästä aiheesta, mutta kirjoitan kuitenkin. En aio valittaa, kerron asioita ja tunteita, niin kuin ne koen. Toivottavasti pidätte! :')

Sairastuin anoreksiaan yli neljä vuotta sitten, 12 vuotiaana, jolloin olin täysin normaalipainoinen - en lihava niin kuin minulle väitettiin. Minulla oli ollut masennus jo useita vuosia ja koin, että tulisin onnellisemmaksi, jos laihtuisin muutaman kilon. En saavuttanut sillä onnea, kuin pienen pieninä murusina - masennukseni syveni. Vanhoja kuvia katsoessani näen, kuinka kilo kilolta onni valuu pois minusta, menetän aina jotain muuta ja lopulta on jäljellä pelkkä ruokalautaselle ja vaa'an lukemalle mahtuva pieni maailma.

Laihtuminen ei ollut minulle mikään nopea prosessi, meni pitkään ennen, kuin sain painon todella laskemaan. Se tapahtui nopeasti ja kivuliaasti. Ihmiset alkoivat huolestumaan todella ja minut passitettiin lääkärin juttusille. Verikoearvoni olivat huolestuttavan sekaisia ja painokin laski laskemistaan.

Keskussairaala, osasto 2: Jouduin sairaalaan 11.9.2009, isäni syntymäpäivänä. Taistelin kaikin voimin hoitoa vastaan, tein järjettömiä asioita ja valehtelin liikaa. Paino laski hoidon aikana yli kahdeksan kiloa, jolloin olin niin alhaisissa painolukemissa, että sydämeni meinasi pysähtyä. Sykkeeni oli alle 30. (en halua kertoa silloista painoani, enkä laita tänne kaikkein pienimpiä kuviani, sillä en tahdo kenenkään saavan niistä lisää mielipahaa itselleen..) Hoito venyi koko ajan, koulunkäynti jäi ja menetin suurimman osan ystävistäni.

Olin jossain välissä menettänyt uskoni kokonaan, elin vain pienessä sekaisessa maailmassani, enkä muistanut enää, mitä muuta oli olemassa. Näiden aikojen on täytynyt olla erityisen vaikeita läheisilleni! Lopulta minut kuitenkin pakotettiin nostamaan painoani ja pitkän, ahdistavan kamppailun jälkeen löysin toivoa, jota en ollut tuntenut ikuisuuksiin. Pääsin sairaalasta kotiin, kun painoni oli noussut tarpeeksi, yhdeksän kuukauden jälkeen.

Nyt olen kotona, sinnittelen milloin missäkin painossa, mutta pärjään! Opettelen keräämään itsetunnon rippeitä muiden ihmisten hymyistä, kauniista sanoista ja ihanista muistoista. Arvostan kotiani, siellä olo ei ole itsestäänselvyys. Ihana perheeni ja rakkaimmat ystäväni ovat taistelleet kanssani, kukaan ei ole luopunut toivosta! Enkä minäkään aio luopua - elämä hymyilee vielä joskus kauniimmin, kuin se on hymyillyt vuosiin!

Haluan sanoa, että anoreksia ei tuo onnea, mutta sen jälkeen asiat kokee täysin uudella tavalla! Anoreksia kasvattaa ihmisenä. Te pienet rakkaat, jotka sairastatte syömishäiriötä (ja muutkin, jotka ovat menettäneet hetkellisesti uskon itseensä): haluan sanoa, että te kaikki olette kauniita ja ainutlaatuisia! Mikään ei tee teistä huonompaa kuin muista. Meillä kaikilla on lupa parantua ja me teemme sen käsi kädessä! Ei ole mitään pelättävää, jos lakkaa pelkäämästä uskaltamista. ♥ Elämä on täynnä pieniä ihmeitä!

Haluaisin mahdollisesti jotain kommenttia: kiinnostaako aihe/ olisiko minun kuulunut kirjoittaa toisin/ oliko tämä mielestäsi säälittävää ja turhaa/ tms. :' )

Sinä olet ihminen muistatko?

Se on sitten viimein perjantai! :---) Meinasi jo viikolla usko mennä, että ei se viikonloppu koskaan koita. Tänäänkin oli matikkaa, kaksi tuntia fysiikkaa, kuvaamataitoa, englantia ja yhteiskuntaoppia. Kolme viimeistä ovat kyllä mieleisiä! Joka tapauksessa, nyt on viikonloppu edessä - mutta ei flunssa takana...

Lumi tuli - ja hyyhävä kylmyys myös! Ulkona on niin kaunista ja raikasta ja vaikka mitä muuta, mutta kyllä siinä alkaa näpit olemaan syväjäässä ja muutenkin ihan jäinen olo. : / En yhtään tykkää kylmästä, mutta senhän te jo tiesittekin! Ja tosiaan, alemman kuvan kohdistus osui hieman harhaan, mutta näättepä ainakin upean michelintakkini. >: ) PS. Eikö vaan, että olen aika hupsun näköinen noissa vaatteissa? ♥

Mulla  oli kyllä koulussa eri vaatteet, mutta kotona vetäisin päälleni tämän mekon, jota käytän aika harvoin. Kuitenkin aina, kun pukeudun siihen, tulee sellainen satuolento olo! ; )

No joo, eipä mulla kai muuta olekaan! : o Viikonloppuna yhdet juhlat, joihin leivon ja pitäisi saada aikaan kutomista ja koristeita! Eli heippa vain ja ihanaa viikonloppua kaikille! ♥

Miten niin muka jalat maassa? Oletko nähnyt kenenkään kävelevän ilmassa?

Se on isänpäivä! Olen aina ollut isin tyttö, joten se tarkoittaa tietenkin hemmottelua aamusta iltaan! :---D Eilen illalla leivoin kakun kirsikoista ja tummasta suklaasta ja laitoin sen jääkaappiin vielä jähmettymään.

Kuvat eivät ole täysin onnistuneita (kiitos kamerani...), mutta olin ylpeä sen onnistumisesta. Makukin oli varmasti hyvä, sillä jopa veli otti lisää (vaikka aina jankuttaa, ettei missään tapauksessa syö kakkua)! ♥

Kirsikka ja tummasuklaa oli muuten päivän teemana, koska ostin iskälle lahjaksi Lintdin Creation 70% Cherry & Chili -suklaata. Iskä sitten sanoi, että on paras lahja, jos maistan palan sitä suklaata, joten tuumasta toimeen! Ja olihan se hyvää, sitä en käy kieltämään. ; )

Joop, sitten lähdin vielä kävelylle ja eksyin samalla kirpputorille. En tällä kertaa kyllä ostanut mitään, koska päätin säästää rahat kioskille. Ostin sitten iskälle vielä illaksi yllätykseksi jäätelöä ja Suffeleita, joista teen jätskiannoksen. XD Kyllä iskä nyt saa makeaa mahan täydeltä..!

Huomenna Makko-herra täyttää 20 vuotta!  Leivoin sille töihin vielä minttusuklaamuffineita, joten olen ainakin saanut leipoa, jos en muuta.. ; D Ja hei, huomenna vielä ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon taas koulun penkille! : oo

What a terrible day I've had

Viimeiset kolme päivää ovat olleet kauniisti sanottuna aivan hirveitä! Mikään ei ole onnistunut ja pää on käynyt lähellä hermoromahdusta. Mutta! Jos tästä täytyy jotain positiivista etsiä, niin pohjalta ei pääse kuin ylöspäin! Voi olla, että jo huomenna helpottaa, huomenna voi olla vihdoin parempi päivä. Sen näkee sitten! :' ) Onneksi huomenna on sentään viimeinen tet-päivä, koska perjantaina pitäisi raahautua päiväksi sairaalalle..

No joo, päätin työpäivän jälkeen vähän kuvailla. Kamera oli taas todella kenkkuinen, enkä saanut kuin muutaman kuvan, joista sai edes vähän selvää. Pitäisikin varmaan tehdä kuvasarja lopuista kuvista! >:--D
On alkanut olla hieman narsistinen olo, kun tänne päätyy hirveästi omakuvia jne. Mutta tosiaan, sehän tässä on kai osittain tarkoitus, joten heh... :--D

Joop, nopean kirpparireissunkin jaksoin vielä äsken tehdä, mutta oikeastaan se oli suuri virhe. Nimittäin kävi taas pieni selkkaus ja ne maailman ensimmäiset päälle istuvat farkut jäivät sitten sinne! Hintaakin olisi ollut vain kaksi euroa, mutta äh. Se on vähän niin, että kun yksi asia menee pieleen, niin sitten menee kaikki muutkin!


Olen jo muuten aloittanut joulun valmistelun. Lähinnä suunnitellut, miten koristelen leivokset ja kortit ym. Aikaista ehkä, mutta pitäähän tätä nyt jotenkin pystyä venyttämään! ; )) Rakastan joulua ja se tuleekin seuraavassa kuussa näkymään täällä blogissa, joten varokaa vaan joulun inhoajat!