Toivepostaus: Tämä puoli minussa (anoreksia)

Sain ehdotuksen, että kirjoittaisin tänne jotain sairaudestani. Puhun tästä ihmisille avoimesti, en salaile tai häpeä sitä, mutta nyt, kun yritän kirjoittaa siitä tänne tuntuu, etten löydä oikeita sanoja. Haluaisin kirjoittaa jotain kaunista, mutta en tiedä osaanko. En edes tiedä, kiinnostaako ketään lukea tästä aiheesta, mutta kirjoitan kuitenkin. En aio valittaa, kerron asioita ja tunteita, niin kuin ne koen. Toivottavasti pidätte! :')

Sairastuin anoreksiaan yli neljä vuotta sitten, 12 vuotiaana, jolloin olin täysin normaalipainoinen - en lihava niin kuin minulle väitettiin. Minulla oli ollut masennus jo useita vuosia ja koin, että tulisin onnellisemmaksi, jos laihtuisin muutaman kilon. En saavuttanut sillä onnea, kuin pienen pieninä murusina - masennukseni syveni. Vanhoja kuvia katsoessani näen, kuinka kilo kilolta onni valuu pois minusta, menetän aina jotain muuta ja lopulta on jäljellä pelkkä ruokalautaselle ja vaa'an lukemalle mahtuva pieni maailma.

Laihtuminen ei ollut minulle mikään nopea prosessi, meni pitkään ennen, kuin sain painon todella laskemaan. Se tapahtui nopeasti ja kivuliaasti. Ihmiset alkoivat huolestumaan todella ja minut passitettiin lääkärin juttusille. Verikoearvoni olivat huolestuttavan sekaisia ja painokin laski laskemistaan.

Keskussairaala, osasto 2: Jouduin sairaalaan 11.9.2009, isäni syntymäpäivänä. Taistelin kaikin voimin hoitoa vastaan, tein järjettömiä asioita ja valehtelin liikaa. Paino laski hoidon aikana yli kahdeksan kiloa, jolloin olin niin alhaisissa painolukemissa, että sydämeni meinasi pysähtyä. Sykkeeni oli alle 30. (en halua kertoa silloista painoani, enkä laita tänne kaikkein pienimpiä kuviani, sillä en tahdo kenenkään saavan niistä lisää mielipahaa itselleen..) Hoito venyi koko ajan, koulunkäynti jäi ja menetin suurimman osan ystävistäni.

Olin jossain välissä menettänyt uskoni kokonaan, elin vain pienessä sekaisessa maailmassani, enkä muistanut enää, mitä muuta oli olemassa. Näiden aikojen on täytynyt olla erityisen vaikeita läheisilleni! Lopulta minut kuitenkin pakotettiin nostamaan painoani ja pitkän, ahdistavan kamppailun jälkeen löysin toivoa, jota en ollut tuntenut ikuisuuksiin. Pääsin sairaalasta kotiin, kun painoni oli noussut tarpeeksi, yhdeksän kuukauden jälkeen.

Nyt olen kotona, sinnittelen milloin missäkin painossa, mutta pärjään! Opettelen keräämään itsetunnon rippeitä muiden ihmisten hymyistä, kauniista sanoista ja ihanista muistoista. Arvostan kotiani, siellä olo ei ole itsestäänselvyys. Ihana perheeni ja rakkaimmat ystäväni ovat taistelleet kanssani, kukaan ei ole luopunut toivosta! Enkä minäkään aio luopua - elämä hymyilee vielä joskus kauniimmin, kuin se on hymyillyt vuosiin!

Haluan sanoa, että anoreksia ei tuo onnea, mutta sen jälkeen asiat kokee täysin uudella tavalla! Anoreksia kasvattaa ihmisenä. Te pienet rakkaat, jotka sairastatte syömishäiriötä (ja muutkin, jotka ovat menettäneet hetkellisesti uskon itseensä): haluan sanoa, että te kaikki olette kauniita ja ainutlaatuisia! Mikään ei tee teistä huonompaa kuin muista. Meillä kaikilla on lupa parantua ja me teemme sen käsi kädessä! Ei ole mitään pelättävää, jos lakkaa pelkäämästä uskaltamista. ♥ Elämä on täynnä pieniä ihmeitä!

Haluaisin mahdollisesti jotain kommenttia: kiinnostaako aihe/ olisiko minun kuulunut kirjoittaa toisin/ oliko tämä mielestäsi säälittävää ja turhaa/ tms. :' )