sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Vastauksia kysymyksiin

Moikka! Tässä niitä nyt olisi: vastauksia parantumiseen liittyviin kysymyksiin. Oli tarkoitus laittaa tähän ulkoiselta kuvia, mutta tulikin vähän kiire, kun vasta vajaa tunti sitten palattiin kotiin metsäreissulta. Meidän oli tarkoitus lähteä Lapakistoon vain pariksi tunniksi, mutta koko päivähän siellä vierähti puolukoita keräillen ja reippaillen kauniissa maisemissa. :-) Saatte siis tyytyä huonolaatuisiin kuviin, joita nappasin perjantaina.. Mutta joka tapauksessa: kiitos kaikille kysyjille, toivottavasti saatte mieleisenne vastaukset!


Mikä on sun suurin motivaatio paranemiseen?
Suurin motivaatio on tällä hetkellä tulevaisuus ja se, miten jaksan opiskella. Olen sairastanut sen verran pitkään, ettei kannata ainakaan jäädä odottamaan parempaa hetkeä parantumiselle. Olisiko vuoden päästä muka parempi hetki? Tai viiden tai kymmenen? En halua sairastaa koko elämääni, eikä se ole mikään mahdottomuus, jos pitkitän paranemista aina seuraavaan päivään, kuukauteen ja vuoteen. Olen päässyt opiskelemaan kouluun, johon olen halunnut jo niin monen vuoden ajan. Annanko siis syömättömyyden tehdä opiskelusta vain yhtä sinnittelyä lukukaudesta toiseen?
Sitten on vielä kolmas asia, jonka jo aikaisemminkin mainitsin: Nana ja ylipäätään se, että on joku jota hoivata, auttaa jaksamaan. Ihan sama, miten huono fiilis on, kehräävä ja ympärillä pörräävä kisu saa hymyn huulille. :')

Millaisia ahdistuksenhallintakeinoja käytät?
Näitä onkin ihan listaksi asti! Stressiin auttaa erilaiset hengitys- ja meditaatioharjoitukset, ahdistukseen mm. maalaaminen, lempparisarjojen katselu, liikunta ja toisten ihmisten seuraan hakeutuminen. Kirjoitan myös paljon päiväkirjaan ajatuksia ja tunteita ylös, mikä auttaa ainakin suurimman osan ajasta. Ja onhan näitä: musiikin kuuntelu, ystävälle soittaminen,..

Mitkä jutut oot kokenut auttaneen eniten eteenpäin?
Ehkä eniten on auttanut vajaa vuosi sitten alkanut hoito aikuispsykiatrian syömishäiriötyöryhmässä, mutta paljon on myös vaikuttanut oma motivaatio parantumiseen. Olen vasta nyt uskaltautumaan puhumaan syömisestä ja siihen liittyvistä hankaluuksista, kun aikaisemmin olen lähinnä kierrellyt ja kaarrellut asiaa. En välttämättä odota jokaista tapaamista innolla, eikä puhuminen ole aina helppoa, mutta jälkeenpäin olo on parempi.
Sen lisäksi opiskelun aloittaminen (ettei ylipäätänsä ole edes aikaa pohtia pelkästään syömisiä, liikuntaa, kaloreita ja grammoja) ja Nana. Ne ovat ehkä suurin muistutus siitä, että elämä menee eteenpäin ja asioilla on tapana järjestyä. :-)

Millaiseksi koet kehonkuvasi tällä hetkellä, oletko sinut oman kroppasi kanssa?
En voi sanoa, että olisin sinut kroppani kanssa. Kuitenkin olen oppinut sietämään sitä ihan eri tavalla, enkä enää jatkuvasti ajattele/pelkää lihomista. Välillä on päiviä, jolloin keho ahdistaa enemmän ja päätän laihduttaa ''edes ihan vähäsen'', mutta niitäkin on yhä harvemmin. Aika harvoin tulee enää tunteita, että haluaisin laihtua takaisin alimpaan painoon, enkä enää pidä sitä mitenkään älyttömän kauniina. Välillä jopa nautin kehostani: lihakset piirtyvät esiin käsissä, jaloissa ja vatsassa - näytän nykyään jopa vähän sporttiselta. Kehonkuva on kuitenkin sellainen asia, jonka hyväksymisessä ja korjaamisessa menee eniten aikaa. Tämä viikko on ainakin ollut vaikea, mutta ehkä ensi viikko on erilainen..

Noudatatko tällä hetkellä ateriasuunnitelmaa?
Kyllä ja en. Minulle on tehty suurpiirteinen suunnitelma, mutta noudatan sitä vain osakseen. Täytyisi monissakin asioissa vielä tsempata sen suhteen..

Kuinka paljon söit/syöt painonnosto vaiheessa?
Tällä hetkellä painoa pitäisi vielä nostaa, joten samaa ruokavaliota noudatan kuin aikaisemminkin. En syö mitenkään esimerkin mukaisesti, enkä halua täällä sen tarkempia määriä kertoa. Syön kuitenkin neljä kertaa päivässä, joiden avulla paino ei ainakaan pääse putoamaan.

Onko sulla ollut ahmimista tai loputtoman nälän tunnetta toipumisen aikana?
Ei ole ollut missään välissä. Nykyäänkin tunnen nälkää vain todella harvoin - huomaan pitkäksi venyneen ateriavälin tai liian vähäisen syömisen lähinnä heikotuksesta / omituisesta olosta. Välillä mietin, että syön vieläkin sen verran, että kroppa on säästöliekillä. En tiedä siitä, mutta ainakaan nälkä ei ole vielä ilmestynyt..

Kuinka paljon on matkaa normaalipainoon?
Rehellisesti sanottuna en tiedä. Sen verran suuntaa-antavasti olen kuullut, että vielä on matkaa jäljellä useampia kiloja.

Missä koet edistyneesi? Mitkä asiat ovat vielä haasteita?
Olen edistynyt aika monessakin asiassa: rasvakammo on kadonnut lähes kokonaan, uskallan syödä ruokia hieman erilaisilla variaatioilla, olen saanut painoa nostettua, uskallan olla enemmän oma itseni,.. Ylipäätänsäkin se, että uskallan syödä vapaammin ja monipuolisemmin, on ollut jo valtava harppaus eteenpäin.
Suurimpia haasteita ovat tällä hetkellä kehonkuva ja hiilarit. Tiedän, että kehonkuva korjautuu viimeisenä, joten sen suhteen ei pidä olla kärsimätön. Olen jo jollain asteella hyväksynyt tämän hetkisen kroppani, mutta painoa olisi vielä aika paljon nostettavana.. Kirjoitin jo joskus aikaisemmin siitä, miten paljon pelkään hiilareita. Pystyn juuri ja juuri syömään myslejä, muroja ja puuroa, mutta niidenkin kanssa on välillä yhtä taistelua. Leipä, pasta, riisi ja leivokset ovat ehkä suurimpia pelkojani.. Herkuista ja kaloripitoisista juomista puhumattakaan, mutta pienin askelin pelkoja kohti!

Uskotko paranevasi kokonaan syömishäiriöstä?
Jotenkin ajatus siitä, ettei koskaan parantuisi täysin, on todella masentava. En halua uskoa, että kukaan olisi kroonistunut, vaikka sairautta olisi kestänyt useiden vuosien ajan. Omissa papereissa lukee useaan otteeseen sana ''kroonistunut'', mutta en usko siihen. Uskon, että kuka tahansa voi parantua - se on lopulta vain itsestä ja omasta tahdosta kiinni. Omalla kohdalla tuo toivottomaksi tapaukseksi leimaaminen vain motivoi: niinkö tosiaan luulet, odotas vaan..! Aikaa se vie, eikä tule olemaan helppoa, mutta kyllä, aion parantua kokonaan. :-)

Onko sairastumisesi taustalla esim. perfektionismia, traumoja tms.? Eli mikä ns. "laukaisi" sairauden?
Kaikkea löytyy: masennus, trauma ja perfektionistinen luonne. Tiedän syyni sairastumiseen ja myös sen, miksi sairaus on jatkunut jo niin pitkään, mutta vedän tähän kohtaan rajan siihen, mitä kirjoitan blogin puolelle.

Miten sairaus on vaikuttanut perheesi välisiin suhteisiin? Entäpä suhteeseesi kavereihisi yms.?
Vanhempien kanssa ollaan oikeastaan vain lähennytty. Ennen osastojaksoa riideltiin aika paljon ja koin vanhemmat jotenkin etäisinä, mutta se liittyi luultavasti teini-ikään. Sen jälkeen ollaan kuitenkin vietetty enemmän aikaa yhdessä ja nykyään ollaan läheisiä. Veljen kanssa taas ollaan oltu hyvää pataa pienestä lähtien, eikä sairaus ole hirveästi vaikuttanut asiaan.
Osastojakson aikana menetin suurimman osan kavereistani ja ystävistäni, joten jouduin (toisella) ysiluokalla tutustumaan uusiin ihmisiin. Karoliina ei kuitenkaan unohtanut, ja se oli tärkeintä kaikista. Siinä sitä vaan huomasi, ketkä ovat oikeita ystäviä vaikeidenkin tilanteiden aikana. Ehkä nykyään sairaus vaikuttaa niin, etten lähde kovin helposti mukaan esim. baariin tai illanviettoon.

Kuinka kauan olet käynyt terapiassa? Käytkö yksityisellä vastaanotolla (Kelan korvaamassa terapiassa) vai esim. jossain polilla?
Kävin ensin kaksi vuotta psykologilla nuorisopsykiatrialla, sitten kolme vuotta yksityisessä terapiassa ja nyt olen käynyt vajaan vuoden psykologilla aikuispsykiatrian puolella.

Mitä kaikkea hoitoosi kuuluu (esim. fysioterapia, rav.terapia, somaattisen puolen kontaktit yms.)?
Tällä hetkellä hoitoon kuuluu psykologi 2-3 viikon välein, hoitoneuvottelut lääkärin kanssa, ravitsemusterapia kuukauden välein ja jossain välissä olisi tarkoitus aloittaa fysioterapeutin ryhmässä. Labroja otetaan aina tarpeen tullen ja painoa tarkkaillaan psykologin käynneillä.

Onko anoreksia aiheuttanut kehollesi mitään pysyviä oireita tai vaurioita?
Yllättävää kyllä, mutta mitään pysyviä vaurioita ei ole ainakaan vielä ilmennyt. Luuntiheys on korjaantumaan päin. Ihmeen hyvin keho on kestänyt näinkin pitkän ajan.

Onko sinulla paljon syömishäiriötä sairastavia ystäviä?
Tunnen joitakin ihmisiä, joihin olen tutustunut netissä syömishäiriön kautta. Omassa lähipiirissä ei kuitenkaan ole kovin montaa syömishäiriöistä: ja nekin harvat ovat jo parantuneet. Uskon, että muiden samaa sairautta sairastavien kanssa keskusteleminen on parasta vertaistukea, mutten hakemalla hakeudu toisten syömishäiriöisten seuraan.

Millaista elämäsi mahdollisesti olisi, jos et olisi koskaan sairastunut?
Apua, miten tähän nyt lähtisi vastaamaan? On aika vaikea kuvitella, millaista olisi ollut ilman sairautta, sillä olen kuitenkin sairastanut puolet elämästäni. Liikkuisin varmaan vähän eri porukoissa, olisin seurustellut useammin ja, kuka ties, hankkinut jo lapsenkin. En varmaan asuisi enää kotona.
En olisi oppinut leipomaan yhtä hyvin kuin nyt, mutta taide olisi luultavimmin ollut yhtä tärkeä osa elämässä. Toisaalta uskon, että syömishäiriöllä on ollut oma paikkansa ja merkityksensä elämässäni, enkä olisi samanlainen ihminen kuin nyt olen.

Mikä motivoi toipumisessa?
Vastasin tähän jo aikaisemmin, mutta edellä mainittujen asioiden lisäksi myös perhe ja ystävät. Oikeastaan motivaatioivia juttuja löytyy niin paljon, että ei niitä edes jaksa listata tähän.

Tietääkö perheesi ja ystäväsi blogistasi - jos tietävät, mitä mieltä he ovat siitä, että kirjoitat mm. sairaudestasi yms. henkilökohtaisista jutuista omilla kasvoillasi?
Perhe ja useimmat ystävät tietävät. Kukaan ei ole ainakaan ollut ehdottomasti blogia vastaan, vaan palaute on ollut positiivista. Ehkä siinä on vähän sekin, että vaikka kirjoitan sairaudesta, osaan jättää pois kaikkein henkilökohtaisimmat asiat. Toisaalta sairauteni ei ole mikään salaisuus niille ihmisille, jotka ovat tunteneet minut jo pidemmän aikaa, joten ehkä on heille on ihan luonnollista lukea asioita myös blogin puolelta. :-)

Mikä on pelottanut parantumisessa eniten?
Painon nouseminen ja siihen liittyvä ahdistus. Ylipäätään kaikki muutokset siihen, minkä on kokenut jollain tavalla turvalliseksi jo niin pitkän ajan.

Onko tunteet ollu hankalia?
Eihän sitä oikein kieltääkään voi. Pelkoa, ahdistusta ja surua on ollut lähes päivittäin, muttei toisaalta juuri sen enempää kuin sairastaessa. Ehkä juuri kaikki kroppaan, ruoan lisäämiseen ja painonnousuun liittyvät tunteet ovat olleet vaikeimpia. Ahdistus on kuitenkin ohimenevää ja kuuluu paranemisprosessiin, joten se on ihan siedettävää.

Millä tavalla oot parantunut?
En oikein tiedä, miten tähän kysymykseen kuuluisi vastata: miten olen parantunut henkisesti vai miten olen ihan konkreettisesti parantunut? Henkisellä tasolla olen ainakin edennyt huimasti, sillä en enää pelkää syömistä ja painonnousua ihan niin paljon. Konkreettisesti olen varmaan parantunut lisäämällä sallivuutta, ottamalla vastaan tarjotun hoidon ja syömällä vähän enemmän ja monipuolisemmin.

Uskotko vielä olevan pitkä matka?
Uskon. Matkaa on vielä jäljellä, enkä usko täydelliseen parantumiseen vielä vuoteen tai pariin. Uskon kuitenkin, että olen jo pidemmällä kuin eilen. Parantuminen on hidas prosessi, mutta myös sen arvoinen. Uskon ehkä vaikeimman (aloittamisen jne.) olevan jo takanapäin, vaikka työtä vielä onkin tehtävänä.

5 kommenttia:

  1. Ihanan positiivinen postaus! Tänä aamuna heräsin uuteen päivään vähän mieli maassa ja olin jo tavallaan "päättänyt" etten tänään jaksa yrittää niin paljon...mutta tän lukeminen herätti jonkinlaisen tsemppifiiliksen =) voimia paranemiseen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, et tiedäkään, miten hyvältä tuntui kuulla tuo! Että voin omilla höpötyksilläni tsempata toista huonon päivän iskiessä. ♥ Ihana kuulla, että tästä oli apua.
      Kiitos kommentista. :-) Ja voimia myös sinne!

      Poista
  2. Sinä päivänä kun Luoja teki sinut
    Hän ei muuta tehnytkään
    Heräs aikaisin, otti kynän käteen
    Rupes siinä piirtämään

    Päivä kului, mut hetkenkään lepoa
    Piirtäjä ei kaivannut
    Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut
    Mestari valmisti sut

    Se kuva oli kaunis
    Oi ,ihme suorastaan
    Muodon jumalaisen sai
    Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
    Päde kuolevaisten lait

    Niille jotka yhä epäilevät Luojaa
    Sanon vastaukseksi vaan
    Että jos ne edes kerran näkis sinut
    Kaikki rupeis uskomaan.

    ♡ piti kirjoittaa jotakin mutta tää laulu oli ainoa mitä ajatukset antoi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥♥♥ Oot vaan ihan liian ihana. :'''')

      Poista
    2. Siellä toinen, aivan ihan liian ihana♥

      Poista