Nana

Heippa! Nyt olisi vuorossa vähän kissajuttuja ja -kuvia, koska halusin kirjoittaa Nanan matkasta tähän päivään asti. Ei voisi mitenkään uskoa, miten paljon yksi pieni kissanpentu tuo eloa taloon, miten valtavan tärkeä perheenjäsen tuosta pienestä on tullut. Ainoa hämmentävä asia on, ettei minun vauva enää virallisesti ole pentu... Mutta joops, tässä olisi Nanan tarina tähän päivään asti. ♥

3 viikkoa

 Alkujaan oltiin päätetty, että halutaan ehdottomasti kollikissa: tyttökissan leikkaaminen kun on niin hankalaa ja kallista. Yhtenä kylmänä kevättalven päivänä saatiin kuitenkin kasvattajalta puhelu: pentueeseen oli syntynyt vain yksi pentu ja se oli tyttö. Edellisen pentueen kissat oli jo kaupattu, joten ainoana vaihtoehtona oli tyttökissa. Kasvattaja kysyi, halutaanko ottaa se. Ei tarvinut miettiä kauaan, ja nimikin oli heti valmiina! Siitä hetkestä eteenpäin sitten odotettiin, että päästäisiin näkemään meidän pientä Nana-neitiä.. ♥

 En varmaan koskaan unohda päivää, jolloin käytiin ensimmäistä kertaa katsomassa Nanaa. Kolmeviikkoinen kissa oli niin pieni, että mahtui melkein yhdelle kämmenelle. Korvat olivat lysyssä, silmät siniset ja kävely onnetonta laahustusta.

Nana oli niin pieni, että puolen tunnin vierailun jälkeen emo raahasi jo takaisin nukkumaan. 

Pelkäsin niin paljon, ettei Nana pitäisikään minusta, mutta pikkuinen nukahtikin jalkaani vasten.. ♥

2 kuukautta

 

Seuraavalla vierailukerralla Nana olikin kasvanut melkoisesti! Ensin neiti piilotteli sängyn alla, mutta tuli sitten pienen houkuttelun jälkeen leikkimään. Arvatkaa vaan, miten pahalta tuntui jättää pikkuinen sinne vielä kuukaudeksi! Olisihan sen pienen käärön halunnut kotiin jo siltä seisomalta. ;-)

 3 kuukautta

 Lopulta koitti se pitkään odotettu päivä: pakkasin Nanan kuljetuslaukkuun ja lähdettiin ajamaan uuteen kotiin. Autossa oli kuuma ja pikkuinen läähätti koko matkan, mutta lopulta päästiin kotiin asti. Ensin Nana kierteli paikkoja uteliaana, minkä jälkeen piiloutui sängyn alle useammaksi tunniksi. Lopulta nappasin Nanan syliin ja toin neidin ihmisten ilmoille. Aika nopeasti sen jälkeen Nana alkoikin rohkaistua: ihaninta oli, kun neiti alkoi aina nostella häntäänsä ja ''keimailla'' kun kulki minun ohitseni. ♥ Illalla lähdin ystävien kanssa viihteelle - ja kotiin tullessa Nana oli koisimassa isän sylissä, joten aika nopeasti se sopeutuminen tapahtui.

 

Parin päivän jälkeen Nana käyttäytyi, kuin olisi aina asunutkin vain täällä.. Rauhallinen mutta leikkisä, huomionkipeä ja melko hyväntapainen. Nanalle ei oikeastaan olekaan kuin yksi pahe: kirjojen kansien reunoista on purtu rei'ille ja niiden välistä kirjanmerkki saa aina toisinaan lähtöpassit. Mutta lapset on lapsia, vai miten se meni. :-D

4 kuukautta

 

Ei olla kertaakaan kaduttu, että päätettiin ottaa Nana meille. En ole koskaan nähnyt hyväluontoisempaa, terveempää ja suloisempaa kissaa oma vauva on aina se kaunein! Nana tulee toimeen muiden eläinten kanssa, antaa pestä ja leikata kynnet, ei raavi eikä pure,...

 

 5 kuukautta

 

Mainitsinko taas jo sadannen kerran, että Nana on sylikissa nukkuu nytkin sylissä, kun kirjoitan tätä postausta? :-D

 6 kuukautta

 

Sitten oli tietysti vuorossa näyttely. Nanan ensimmäinen ja samalla viimeinen näyttely pentuluokassa. Pari palkintoakin saatiin, mutta tärkeintä oli, että Nana viihtyi näyttelyssä. Saatiin kuulla tuomarilta, että kehitys oli ikäluokalle sopivaa ja kissa muutenkin oikein kaunis. ♥

Aikaisemmin ajattelin, etten halua näyttelykissaa. Ajattelin ottavani vaikka värivirheellisen maine coonin, ettei sitä tarvitsisi viedä näyttelyyn. Mitä muka tekisin parilla ruusukkeella? Eikö näyttelyihin vieminen ja siellä esittely ole kissalle yhtä kidutusta? No, Nana ei värivirheellinen ole, joten jotenkin siinä samassa päädyttiin lupaamaan hänet ainakin yhteen näyttelyyn. Jos Nana ei olisi viihtynyt, se olisi ollut myös viimeinen näyttely. Nana oli kuitenkin kuin kotonaan, joten nyt on jo seuraava näyttely varattuna. Oikeastaan kissanäyttelyissä on oma upea tunnelmansa.. :-)

 

 7 kuukautta (nyt)

 Tänään otetussa kuvassa Nana onkin jo vähän isomman näköinen. ;-) Leikkauskin oli jo viime viikolla, eikä siinäkään ollut mitään kummempia ongelmia: pari päivää bodyssa ja sitten haava olikin jo parantunut. Pian Nanan pitäisi olla jo täysikokoinen, mutta saa nähdä, miten paljon kolmessa kuukaudessa ehtii tapahtua...

 On oikeasti ihmeellistä, miten ison muutoksen jokin alle kolmekiloinen otus voi saada aikaan. Eetun kuoleman jälkeen jäi sisälle jokin ammottavan suuri aukko, kun ei ollut enää ''omaa kissaa'' hoivattavana. Minni oli aina ollut äidin kissa, Puppa taas tietysti veljen. Eetu oli ollut minun, mutta sitten Eetua ei enää ollutkaan. Nana ei ollut kuitenkaan mikään korvike: huomasin vain, miten hirveästi kaipasin pientä kissaa hoivattavaksi ja hellittäväksi. Ympäripuhuin vanhemmat mukaan unelmaani saada maine coon. Olin niin pitkään halunnut tuollaisen suurikokoisen, pitkäkarvaisen ja ilveskorvaisen otuksen.. Nana tuli, täytti Eetun jättämän aukon - ja vielä niin paljon enemmän! Tuntuu, että Nana pitää minua äitinään: itkee perään, haluaa aina syliin ja hakee turvaa, kun jokin asia pelottaa. Itse olen aivan yhtä kiintynyt pikkuiseeni: kaikkein kamalinta olisi, jos Nanalle sattuisi jotain. 

Nanalla on myönteinen vaikutus myös siihen, mitä ajattelen itsestäni: on oltava kunnossa, että voi pitää huolta toisesta. Ei voi olla kovin surullinen, jos pieni karvakerä kehrää sylissä ja kerjää rapsutuksia. Kotona on aina joku, joka odottaa. 

Tämän pitkän sepustuksen pointtina oli varmaankin tämä: Nana on aivan älyttömän rakas, ja olen niin onnellinen, että saatiin juuri hänet hoivattavaksi. ♥

Siinäpä se sitten olikin. Tsemppiä alkavaan viikkoon!