On ihmisiä, jotka lukevat vain vastentahtoisesti, opettajan käskystä kirjaston lyhimmän kirjan. On ihmisiä, jotka uppoutuvat kirjojen maailmoihin mielenkiinnolla ja, joille yksikään kirja ei voi olla liian paksu. Tottakai tähän välille mahtuu monenmoista lukijaa, mutta kaikki ovat lukeneet elämänsä aikana ainakin yhden kirjan. Tässä on väite, jota on mahdoton kumota. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään: joka päivä on luettava ainakin muutama sivu, eikä mahdollisuutta lukea hyvää kirjaa vain voi jättää väliin. Olen lukenut elämäni aikana valehtelematta satoja kirjoja: tämänkin vuoden aikana lähemmäs 50.
En tiedä, kiinnostaako ketään ylipäätänsä lukea postausta kirjoista, mutta silläkin uhalla haluan esitellä teille muutamia vaikutuksen tehneitä kirjoja. :-)
Paolo Coelho on kirjailija, josta olen kuullut paljon, mutta jonka kirjoja en ole aikaisemmin saanut aikaiseksi lukea. Pari viikkoa sitten löysin kuitenkin kirpparilta Veronika päättää kuolla -kirjan, jota on kehuttu niin moneen kertaan, että olihan tuo pakko raahata kotiin asti.
Veronika päättää kuolla kertoo nimensä mukaisesti Veronikasta, joka päättää kuolla. Hän yrittää itsemurhaa siinä onnistumatta, ja herää paikallisesta mielisairaalasta. Lääkeyliannostus on kuitenkin vaurioittanut Veronikan sydäntä niin, että tällä on vain muutama päivä elinaikaa. Mielisairaalassa, erilaisista mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten ja lähestyvän kuoleman keskellä Veronika löytää kuitenkin elämänhalunsa uudestaan ja päättää elää täysillä viimeiset elinpäivänsä.
Kirjan mielenkiintoisuus perustuu mielestäni Paolo Coelhon kirjoitustapaan ja pohdintoihin elämästä.
Alkemisti on Coelhon kehutuin kirja, jota en ole vielä ehtinyt lukemaan.
Siellä se kuitenkin odottelee vuoroaan. :-) Samoin Petteri Sarasen Muisti on unta: sain kirjan jo reilu vuosi sitten, mutta vielä ei ole ollut oikea hetki syventyä siihenkään.
Sofi Oksanen on yksi suosikeistani: olen lukenut Kun kyyhkyset katosivat -, Puhdistus-, Baby Jane - ja Stalinin lehmät -kirjat. Baby Jane kertoo Pikin ja tämän entisen tyttöystävän suhdetta. Piki haluaa tehdä itsemurhan, entisen tyttöystävänsä avustamana. Kirjaa on kehuttu paljon, mutten itse siitä erityisemmin pitänyt. Jollain tavoin henkilöhahmot ärsyttivät: toisella ei ole omaa tahtoa ja hän on valmis tekemään mitä tahansa, toinen ajattelee vain itseään. Tämähän on toki vain minun mielipiteeni - enkä edes sano kirjan olleen suoranaisesti huono, oli siinä paljon hyvääkin. Stalinin lehmät kertoo kahdesta syömishäiriöisestä naisesta, joita yhdistää yhteinen kotimaa, Viro. Edellämainitsemattomista syistä pidin kirjasta erittäin paljon, ja sen henkilöhahmoihin oli helppo samaistua. Tämä on mielestäni paras Oksasen kirjoista. Puhdistuksen tarina on varmasti monelle tuttu - jos ei kirjasta, niin ainakin elokuvasta. Huolimatta siitä, kuinka hitaasti kirjan alku etenee, on se mielenkiintoinen ja vaikuttava teos. Suosittelen lukemaan, jos ei jostain syystä ole niin vielä tehnyt. Kun kyyhkyset katosivat on Sofi Oksasen uusin, joka sijoittuu 1930-1960-lukujen Viroon. Kirjassa on melko paljon historiaa: toisen maailmansodan käänteitä ja aikalaisten oloja. Kuitenkin pääpaino on henkilöhahmoissa ja näiden valinnoissa. Kirjan juoni avautuu hitaasti ja punoutuu jännittävään loppuun.. Suosittelen lukemaan myös tämän, varsinkin jos historia kiinnostaa edes hippusen.
Sitten kaksi elokuvina tunnettua teosta: Yann Martellin Piin elämä ja Annie Seboltin Oma taivas. Luultavasti molempien juonet ovat tuttuja noin pääpiirteisesti, eli en niitä ala sen enempää availemaan. Kuten tavallista, pidin molemmista kirjoista enemmän, kuin niiden pohjalta tehdyistä elokuvista. Piin elämä -kirja ei ole lainkaan niin keveä kuin elokuva: alussa hyeena repii seepran ja apinan riekaleiksi, mistä kerrotaan useamman aukeaman verran, myöhemmin tiikeri syö paattiin eksyneen miehen (ei toki päähenkilöä),.. No, ymmärrätte varmaan pointin. Joka tapauksessa kirja tuntuu paljon todellisemmalta, ja sitä lukiessa voi itse elää tarinan mukana. Tuntuu, kuin olisi mukana seilaamassa ja kokisi päähenkilön tunteet.
Annie Seboltin Oma taivas -kirjan luin myöskin ennen elokuvan katsomista. Kuvittelin päähenkilöt ja tapahtumat, sekä päähenkilön luoman taivaan, erilaisiksi, joten petyin karvaasti elokuvaa katsoessani. Tästä toisaalta oppii vain yhden asian: katso ensin elokuva, lue kirja vasta sitten.
Maailma Albert Einsteinin silmin selittää kyseisen neron elämänvaiheita, saavutuksia ja erehdyksiä. Kirja oli melko vaikealukuinen, eikä sitä lukenut kovin nopeasti, vaikka sivuja olikin vain vähän päälle 100. Toisaalta opin vähän yhtä sun toista mielenkiintoista. Tiesitkö esim. sen, että Albert Einstein kehitteli atomipommia, jolla surmattiin ja tuhottiin satojen tuhansien ihmisten elämä Nagasakissa ja Hiroshimassa?
Ann Heberlein on teologian professori, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kirjassaan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää Heberlein pohtii itsemurhan oikeutusta ja siihen liittyviä asioita. Kirja ei ole tosiaankaan kovin piristävää luettavaa, mutta sitäkin kiinnostavampaa. Ostin ja luin kirjan lähinnä siksi, että asia oli tullut lukion uskonnontunnilla puheeksi ja opettaja esitteli siitä kohtia. Mielenkiinto perustuu ehkä siihen, että koulutuksesta ja menestyksestä huolimatta sairaus on niin vaikea, ettei sen kanssa voi elää. Mikäli kaksisuuntainen mielialahäiriö kiinnostaa, tässä on yksi ihan onnistuneesti sitä käsittelevä kirja.
Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen, Piper Kermanin Orange is the new black ja Alice Howmanin Punainen puutarha on mainittu jo aikaisemminkin, joten en nyt niitäkään lähde sen kummemmin availemaan. Sanon vain, että Ennen kuin kuolen ja Orange is the new black ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia!
Marianne Käckon Tapa minut, äiti! ja Riikka Pulkkisen Vieras käsittelevät syömishäiriötä. Ensimmäisenä mainittu on mielestäni kiinnostava, koskettava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Käcko kirjoittaa lapsensa kamppailusta vaikean anoreksian kanssa, joiden aikana tyttö käy lähellä kuolemaa. Nykyään tytär on kuitenkin terve, joten kirja antaa toivoa paremmasta. Riikka Pulkkisen Vieras puolestaan kertoo naisesta, joka on sairastanut pitkään anoreksiaa ja nyt toivuttuaan lähtenyt, pienen maahanmuuttajatytön väkivaltaisen kuoleman jälkeen, kotikaupungistaan. Tarina on mielenkiintoinen, ja oikeastaan aika todenmukainen, mutta ei mitenkään erityisen upea. Pidin kuitenkin kirjasta, ja voisin lukea vielä uudestaankin.
Torey Haydenin kirjat olenkin täällä jo useampaan kertaan maininnut. Kirjoissa käsitellään pääasiassa puhumattomia lapsia ja puhumattomuuteen johtaneita ongelmia. Useimmat kirjat perustuvat tositapahtumiin, lukuun ottamatta Sähkökissa-, Auringonkukkametsä- ja Viattomat-romaaneita. Kirjoissa viehättää ehkä eniten se, että huolimatta lasten tilanteen toivottomuudesta, on aina lopussa nähtävissä valonpilkahduksia. Kaikesta selviää, tai ainakin jotain sinne päin.
Tässä ehkä kirja, jota ihan jokainen ei ole lukenut: Esko Valtaojan Kaiken käsikirja. Pohdittiin isän kanssa yhtenä päivänä kaikkea tavanomaiseen tapaan. Jännittävää, että lumi on kylmää, mutta lämmintä sen alla talvehtiville eläimille. Voiko suhteellisuusteoriaa koskaan ymmärtää täysin? Eli ihan sitä normaalia keskustelua, ainakin täällä meillä..... Joten siis, Valtaojan Kaiken kirja käsittelee juurikin näitä asioita. 200 sivulle on mahdutettu kaikki: alkuräjähdys, uskonnot, filosofia, avaruus,.. No, ihan kaikki. En ole tällä hetkellä lukenut kuin suunnilleen puolet kirjasta, mutta olen ihan myyty. Ehkä ihan jokainen ei tästä kirjasta kiinnostu, tai koe näitä asioita mitenkään kiinnostavina, mutta olenpa ainakin oppinut ja oivaltanut taas vaikka mitä jännittävää. Esko Valtaoja kirjoittaa hauskasti, mutta täyttä asiaa. Ei voi kuin ihailla. Eli syrjään vaan kaikki ennakkoluulot ja lukemaan! ;-)
Sitten toisenlaista filosofiaa: Muumi-kirjat. Tällä hetkellä luen Muumipeikko ja punainen pyrstötähti -kirjaa, minkä jälkeen jonossa odottelee Vaarallinen Juhannus. Muut olenkin jo lukenut. Suurimman vaikutuksen teki Muumipappa ja meri, jossa Muumiperhe muuttaa autioon majakkaan asumaan. Taikatalvi tulee hyvänä kakkosena: Muumipeikko herää kesken talviunten, eikä saa muita heräämään. Muumeissa parasta on kepeä asenne elämään ja kirjoitusten takana piilevä filosofia. Ei liene väärin sanoa, että Tove Jansson on nerokas.
Harry Pottereissa salama-arpinen poika... Joo okei, tätä ei ehkä tarvitse selittää. Potterit onkin tullut luettua useampaan kertaan: viimeksi kesällä. En ole missään vaiheessa ollut mikään suuri fani, mutta J.K. Rowlingin luoma maailma on kuitenkin täysin ainutlaatuinen ja tavallaan aika lumoava. Veljen innostama päätin lukea kirjat läpi uudelleen: veli oli lukenut siinä vaiheessa jo ensimmäisen kirjan.. Ja niinhän siinä kävi, että kun sain kirjat luettua, veli oli/on vielä menossa 3. kirjassa. :-D Niin.. Joka tapauksessa, onhan näissä oma taikansa.
Välillä pari nuortenkirjaa: Joyce Carol Oatesin Syntipukki, David Klassin Ette te minua tunne ja Delphine De Viganin No ja minä. Syntipukin ja Ette te minua tunne luin jo yläasteaikoina, jolloin ne olivat suosikeitani. Nykyään tarina tuntuu hieman ontuvalta, eikä ihan niin innostavalta. Omistan kirjat kuitenkin, sillä ne on tullut aikanaan hankittua. Toisaalta muistan molempien juonet suunnilleen ulkoa... No ja minä puolestaan on vähän tuoreempi hankinta: kirjan päähenkilö löytää kadulta kodittoman Non ja alkaa tehdä tästä esitelmää kouluun. Kyllähän tämäkin ihan nuortenmatskua on, mutta ei kuitenkaan huono. Mieleen jäivät ehkä eniten kadulla elävien olot ja kirjan sanoma siitä, että meidän velvollisuus on auttaa heitä.
Anja Snellmanin Safari Club sijoittuu Korkeasaareen. Päähenkilö asuu perheineen saaressa, ja hoitaa työkseen eläintarhan eläimiä. Taustalla vaikuttaa aikaisemmin koetut traumat, joiden punoutumista kirjassa seurataan.. Ainakin omasta mielestäni kirja oli melko raskasta luettavaa, mutta siitä huolimatta äärimmäisen kiinnostava.
Kerroin aikaisemmin mielipiteeni Kate McCannin Madeleinesta, mutta muutinkin mieleni luettua kirjan loppuun. Oli koskettavaa lukea kivusta, jota Madeleinen vanhemmat joutuivat/joutuvat kokemaan. Mahtaakohan Madeleine löytyä koskaan? Haluaisin tietää, miten juttu päättyy. Madeleinen sieppauksesta on kulunut jo lähemmäs kymmenen vuotta, joten tuskinpa tyttö ainakaan elossa löydetään..
Suurimman osan leivontakirjoistani, joita onkin jo melko paljon, olen saanut lahjaksi. Eipä niissä sen enempää selitettävää olekaan. Aika harvoin selailen niitä, vain jos haluan löytää jonkun tietyn ohjeen tai vinkin.
Muumien matkassa -kirja on tullut lähinnä selailtua läpi, mutta sen kuvat ja kaunolla kirjoitetut tarinat ovat todella ihania. Kuten ehkä tiedätte, kaikki Muumi-aiheinen on aina mieleistä. :-)
Omistan Rakkauden sanakirjan, jossa on rakkaus-aiheisia ilmauksia useilla kielillä - miksi? Tätä en puolustele sen enempää, kuin sanomalla saaneeni sen lahjaksi joskus yläasteella. En ole kovinkaan romanttinen ihminen, joten tällaiset kirjat ja sanonnat eivät niin kiinnosta. No, osaanpahan ainakin sanoa ''Minä rakastan sinua'' suunnilleen kymmenellä kielellä!
En juurikaan lue ''hömppäkirjallisuutta'', eli rakkausromaaneja tms, mutta muutama sellainenkin löytyy: Sherryl Woodsin Palanen taivasta ja Kun siivet kantavat. En kuitenkaan hankkinut kirjoja siksi, että minua olisi kiinnostanut Jarkon ja Pirjon (nimet muutettu) rakkaustarina, vaan kirjoissa käsitellään myös anoreksiaa. Päähenkilön tytär on sairastunut anoreksiaan, jonka vaiheita ja lopullista parantumista juoni sivuaa - tosin melko kömpelösti ja epätodenmukaisesti. Ei siis välttämättä kannata lukea ainakaan tiedonhakuisesta, vaan sitten ihan ajankuluksi. Eivät nämä silti huonoja kirjoja ole.
Hyllystä löytyy myös dekkareita: J.T. Ellisonin kirjoista lähinnä Rakkauden ruumishuone oli mielenkiintoinen. Siinä nekrofiliset identtiset veljekset kaappaavat nuoria naisia ja näännyttävät nämä hengiltä lasisessa arkussa - ja, no, lopun ehkä arvaattekin.. Joka tapauksessa, kirja oli aika jännittävä kuvaus kieroutuneista ajatusmalleista ja niiden seurauksista. P.D. Martinilta mielenkiintoinen teos oli puolestaan Ihailijapostia, jossa ihmisiä murhataan dekkaristin kirjojen tapoja jäljitellen. En ole mitenkään hulluna dekkareihin, mutta edellämainitut olivat ainakin ihan lukemisen arvoisia.
Tadeusz Borowskin Kotimme Auschwitz -kirja on tositarina keskitysleiriltä selviytyneeltä Borowskilta. Mikäli keskitysleirit, juutalaisvainot ja Hitler kiinnostavat, kannattaa kyllä lukea tämäkin. Kirjan kautta pystyy edes jollain tapaa tuntemaan keskitysleirien kauhut.
Viimeisenä Linda Olssonin Kaikki hyvä sinussa: viimeisimpänä ja vähimmäisimpänä. Kirja kertoo naisesta, joka elää erakkona saarella. Yhtenä päivänä rantaan ajautuu pahoinpidelty poika, jonka nainen pelastaa. Ei tämä mitenkään erityisen kiinnostava kirja ollut, vaikkakin ihan luettava..
Tämän pidemmittä puheitta: yksi lukutoukka tunnustautuu! :-D
