Moikka! En ole vähään aikaan kirjoitellut mitään syömishäiriöön liittyvää, joten tässä olisi pieni päivitys asiaan. Tämän postaaminen jännittää vähäsen, mutta haluan vaan kertoa teille, että edistystä on todellakin tapahtunut ja oikeastaan kaikki on paremmin kuin vuosiin! :-)
En uskonut ikinä sanovani tätä, mutta olen alkanut pitämään kropastani. Ensimmäistä kertaa, no, ikinä. Liian lyhyt. Liian pehmeä. Läski. Liian vähän lihaksia. Kuvittelin saavuttavani täydellisen kropan laihduttamalla, mutta luulinkin olevani vain entistä lihavampi. En uskonut, että puheet kehonkuvan normalisoitumisesta voisivat olla totta - ainakaan omalla kohdallani. Niin se vaan kuitenkin koitti päivä, kun katsoin itseäni peilistä, ja olin tyytyväinen näkemääni. En muuttunutkaan katuja pitkin vyöryväksi ryhävalaaksi, vaan sporttiseksi ja sopivan hoikaksi nuoreksi naiseksi.
En kiellä, etteikö välillä olisi huonoja päiviä. Saatan ajatella, että laihdutan ihan vaan muutaman kilon. Joskus haluan vielä enemmän. Ne ovat kuitenkin vain ajatuksia - ja mikä parasta, menevät nopeasti ohi. Hommaa on vielä jäljellä, mutta olen päässyt uskomattoman pitkälle.
Päätöksessä parantua on harmittanut vain yksi asia: miksi pelkäsin ja venytin tätä niin pitkään?
Pelko onkin juuri se asia, joka estää muuttumasta. Helposti sitä vaan jumittuu ikävään elämäntilanteeseen, koska niistä luopuminen on pelottavaa. Niin ei kuitenkaan pitäisi olla, sillä vain uskaltamalla voi saada muutoksen aikaan. Kuka on lopulta katunut sairaudesta parantumista tai vaikka huonosta parisuhteesta lähtemistä?
Lopulta pelot osoittautuvat täysin turhiksi: pelko on pahempi, kuin sen aihe todellisuudessa on. Näitä asioita pelkäsin pitkään, mutta ne osoittautuivat lopulta täysin kestettäviksi ja kaiken vaivan arvoisiksi:
1) Pieniksi jäävät vaatteet: En enää mahdu XXS-kokoisiin vaatteisiini. Olen itkenyt, kun housun nappi ei enää menekään kiinni, vaikka se niin teki vielä vuosi sitten. Se tuntuu ehkä kamalalta, mutta mitä sitten? Ei aikuisen ihmisen kuulukaan mahtua vaatteisiin, joita löytää vain harvoista valituista kaupoista tai lastenpuolelta. Paljon parempaa on se, kun löytää ihan tavallisen kaupan, nuorten- tai aikuistenosastolta istuvat farkut tai hameen. Se, kun XS-kokoinen vaate ei roiku löysänä pussina olemattomien muotojen päällä. Tämä on ainakin omalla kohdallani tuntunut kannustavalta, sillä onhan se kiva löytää vaatteita, jotka näyttävät hyviltä.
Yhtenä päivänä sitä huomaa, miten kivoilta ne paljon pelätyt muodot näyttävätkään, ja ettei naisellinen kroppa tarkoita lihavuutta.
2) Muiden kommentit: Pelkäsin ennen todella paljon, mitä mieltä muut ovat muutoksestani. Pelkäsin, että joku tulee sanomaan lihavaksi tai huomauttaa, miten paljon olen lihonut. Ehkä joku käskisi laihduttamaan, sillä se näytti paljon paremmalta.
Todellisuudessa olen saanut vain ja ainoastaan kehuja: näytät niin onnelliselta, näytät paremmalta kuin pitkään aikaan, sulla on tosi hyvä kroppa,.. Näitähän olen kuullut, enkä enää käännä niitä nurinpäin. Se, että näytän paremmalta, ei tarkoita, että olen lihava. Osaan ottaa kehut vastaan sellaisina kuin ne ovat, sillä totuus on: näytän paremmalta. Ihan oikeasti ja tiedän sen.
3) Lihavuus: Suurin pelko on tottakai lihominen. Ajatus siitä, että luopuessa sairauden säännöistä ja alkaessa syödä enemmän lihoo, oli alussa kaikkein pelottavin. Sehän tarkoittaisi tottakai sitä, että paino alkaa nousta hallitsemattomaksi eikä ikinä lopeta nousuaan.
Yhtenä päivänä vain havahtuisi siihen, että on potenttiaalinen kanditaatti Suurin pudottaja -ohjelmaan. Todellisuudessa asiat ovat kuitenkin toisin: paino nousee sen verran, kuin keho tarvitsee. Paino voi myös nousta hitaammin, kuten omalla kohdallani. En ole missään vaiheessa edennyt puolen kilon viikkotahdilla, vaan paljon paljon hitaammin. Se on ollut omalla kohdalla todella helpottavaa. Painon nouseminen on myös hidastunut, eikä se ole juurikaan liikkunut suuntaan tai toiseen pitkään aikaan. En ole enää laiha, mutten myöskään lihava. Niinkin saattaa käydä, että näkee itsensä hoikempana, kuin näki ollessaan huomattavan alipainoinen.
4) Luiden katoaminen: Solisluut ja rintalastan luut, niitä ilman en voi elää.
En ehkä tosiaan voi, sillä se aiheuttaisi vähintään keuhkojen painumisen ja pään hervottoman roikkumisen. Toinen asia onkin, että täytyykö niiden paistaa ihon läpi sadan kilometrin päähän. Solisluiden näkyminen ei tee minusta mitenkään parempaa ihmistä, se nyt ainakin tullut huomattua. Eivät nuo luut vieläkään ole täysin kadonneet, mutta en enää arvota itseäni niiden kautta. En enää ota kuvia, joissa valaistuksen täytyisi olla juuri kohdillaan ja luiden erottua mahdollisimman selkeästi. En jätä postaamatta kuvaa, jossa luut eivät näkyisi. Miten vapauttavaa onkaan, kun yhtenä päivänä huomaa katsovansa kuvasta kasvojaan, ei solisluita. Niin sen kuuluu mennä ja se on tervettä!
5) Erityisestä tavalliseksi: Ilman sairautta olen vain yksi ihminen muiden joukossa, en millään tavalla erityinen. Tämä on oikeastaan aika naurattavaa, kun ottaa huomioon, miten paljon olen joskus sairauttani hävennyt. Olen halunnut olla terve ja normaali, mutten kuitenkaan ole halunnut olla tavallinen. Kuka haluaa olla ''se anorektikko'' tai ''se laiha tyttö''? Eikö olisi paljon mukavampaa olla vaikkapa ''se, jolla on ihanat hiukset'', ''se tyyppi sieltä tupareista'' tai ''se, joka maalaa hienoja maalauksia''? Olen pitkästä aikaa lähellä normaalia, eikä se tarkoita todellakaan, että olisin tylsä.
Olen puheliaampi, hymyilevämpi ja lähden helpommin mukaan juttuihin. Niin haluan tulla muistetuksi, en laihuuteni/sairauteni takia.
Loppujen lopuksi kyse on aina valinnoista. Saatan ehkä olla uupunut kaikista antibioottikuureista, kärsiä kovista vatsakivuista ja kynsioireista, mutta se ei ole syy turvautua syömishäiriöön. Voisin ajatella pakenevani näitä asioita laihduttamalla, mutten näe siinä enää mitään järkeä.
Miksi tehdä enää enempää tuhoa, kun voi huolehtia ja hoitaa kehoa syömällä ja liikkumalla tarpeeksi? Osaan jo käsitellä vastoinkäymisiä järkevimmin keinoin, enkä tarvitse sairauden tuomaa, valheellista turvaa. En enää halua kääntyä takaisin, kun olen päässyt jo näin pitkälle.
Halusin kirjoittaa tämän tekstin lähinnä muistutuksena siitä, että parantuminen on todella kaiken vaivan arvoista. Pelot ovat lopulta vain pelkoja, eikä niiden takia saa jättää elämättä.
On vain tehtävä oikeita päätöksiä - ja lupaan, ettei sitä tule katumaan.
