''Elämä hymyilee, mä hymyilen takas''

Moikka moi! Tänään olen ollut liikenteessä aamupäivästä melkeinpä tähän hetkeen asti, mutta niin hyviä uutisia sain eilen, että oli ihan pakko tulla kertomaan teillekin! ♥

 Eilen hypin seinille ja kattoon - tosin silkasta ilosta, en minkäänlaisen ahdistuskohtauksen saaneena. Nimittäin eilen sähköpostiin tuli viesti: ''Onneksi olkoon, sinut on valittu opiskelijaksi Lahden Muotoilu istituuttiin. Otatko paikan vastaan?'' Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä! Ette voi arvatakaan, miten onnelliseksi tuo tieto minut teki ja tekee. :-)

Tiedättekös, tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on enemmän kuin hyvin. Tällä hetkellä tiedän, miltä tuntuu olla aidosti onnellinen ja ihan pakahtua riemusta. En edes muista, milloin asiat olisivat viimeksi olleet näin hyvin. Viime vuosien aikana olen unelmoinut kahdesta asiasta ylitse muiden: Muotoilu instituutissa opiskelusta ja omasta maine coon -kissanpennusta. En ole mikään pilvilinnojen rakentelija, mutta selkeästi unelmointi kannattaa. Jonain päivänä saattaa huomata, että kaikki unelmat ovat toteutuneet! Vielä kun toteutan kolmannen unelmani terveydestä, olen jo saavuttanut enemmän, kuin olisin ikinä uskaltanut toivoakaan. ;-) Tässä vaiheessa olen kuitenkin jo äärimmäisen onnellinen - elämä hymyilee ja minä vielä sitäkin leveämmin. ♥

 Maanantaina lähdettiin vanhempien kanssa pyörällä Plantageniin ja Kärkkäiselle. Matkaa noihin kauppoihin on meiltä suunnilleen 5 km suuntaansa. Alunperin oli tarkoitus ostaa jotain ruokaa viemisiksi kotiin, mutta aamupäivä venyi pitkäksi ja kello oli jo melkein kaksi, kun oltiin perillä. Jouduin siinä sitten pyörtämään mielipiteeni ruoan kuljettamisesta kotiin, sillä olo alkoi olla jo aika heikko ja nälkäinen. Ulkona syöminen ei ole mikään mahdottoman suuri ongelma, mutta siinä on omat haasteensa - varsinkin vanhempien kanssa. 

Jostain syystä huomaan usein ajattelevani, että vanhempien silmissä olen lihonut tosi paljon. Ne on näitä harmittomaksi tarkoitettuja huomautuksia: ''Olithan sä joskus aika laiha.'' Tai kun isä ehdottaa, että voisin lähteä juoksemaan Lahti juoksuun. ''Mutta en mä saa vielä juosta niin pitkiä matkoja.'' ''Eihän se nyt niin pitkä matka ole: vain vähän yli kymmenen kilometriä.'' Ja onhan näitä esimerkkejä vaikka miten paljon. Oikeastaan huomasin tämän ajatusmallin kieroutuman vasta pari päivää sitten, kun oltiin autossa matkalla kotiin. Oltiin ostettu veljelle pari energiapatukkaa, joiden ravintosisältöjä vilkaisin ohimennen. Sanoin sitten: ''Hei, nämähän on melkein sellaisia, että voisin itsekin näitä syödä ihan hyvin.'' Ja isä sanoo siihen: ''Mutta sunhan pitää saada paljon energiaa. Sä voit syödä mitä vaan''. Niin, tuskimpa vanhemmat ajattelevat minun olevan liian lihava. Ihan typerää edes ajatella niin.

 

No mutta, sitten siihen ruokaan. Oli kyllä ihan oikea valinta syödä ulkona. Valittiin äidin kanssa salaatit, sillä siellä oli kattavat salaattivalikoimat. Jotain muutosta huomaan ajatuksissani olevan: tällä kertaa häpesin syömisen sijaan lähinnä sitä, etten ottanut salaattiin kastiketta tai annokseen kuulunutta leipää - enkä siltikään jaksanut syödä salaattia loppuun. Nuo annokset olivat oikeasti todella isoja, joten ehkä se ei lopulta ollut mikään yllätys. Pääasia oli kuitenkin, että uskalsin syödä ulkona, vanhempien kanssa, ja pystyin lennossa muuttamaan suunnitelmaa. ♥

PS. Muistakaahan laittaa kysymyksiä videopostausta varten! ♥

PPS. Hyvvee jussia kaikille! ♥♥