Aihe, josta ei puhuta osa 2.

Moikka! Jonkun aikaa sitten puhuin rahasta, joka on ainakin täällä Suomessa vältelty ja vaikea aihe. Nyt ajattelin kirjoittaa jostain vielä henkilökohtaisemmasta, eli mielenterveysongelmista. Niiden ympärillä on paljon myyttejä, häpeää ja ennakkoluuloja. Todellisuudessa mielen sairaudet ovat aivan yhtä normaali asia kuin vaikkapa diabetes tai syöpä. Ne vain ilmenevät hieman eri tavalla.

 

Luin vähän aikaa sitten sitaatin, jonka kirjoittajaa en muista. Siinä kuitenkin sanottiin suunnilleen näin: kun ihmisellä on fyysinen sairaus, sen ajatellaan olevan vain yhdessä kohdassa. Mielen sairauden ajatellaan olevan kaikkialla. Olen pohtinut asiaa aika paljon ja se kuulostaa tutulta. Fyysisistä sairauksista on helpompi kertoa, sillä ongelma on silloin yhdessä osassa kehoa. Ajatellaan vaikka, että reuma on nivelissä, mutta on muuten terve. Jos kertoo sairastavansa masennusta, syömishäiriötä tai jotain muuta mielenterveyteen liittyvää sairautta, on vastaanotto heti toinen. Voi myös olla, ettei ole, mutta kertominen toisille on vaikeaa.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa skitsofrenia, joka tuntuu ikävän monelle symboloivan hulluutta. Siis sellaista hulluutta, jota pelätään ja vieroksutaan. Elokuvissa skitsofreenikko on murhaaja, jonka kuvittelemat henkilöt pakottavat tappamaan satunnaisia ohikulkijoita. En väitä, etteikö skitsofrenia olisi vakava sairaus ja ettei jossain tapauksissa voisikin käydä, kuten elokuvissa. En tiedä, miltä skitsofrenia tuntuu, sillä en ole sitä omakohtaisesti kokenut. Tunnen kuitenkin kyseistä sairautta sairastavia ihmisiä, jotka ovat täysin tavallisia ja ihan yhtä normaaleja, kuin kaikki muutkin. Mielestäni mielenterveysongelmista pitäisi puhua paljon enemmän, jotta saataisiin murrettua niitä ympäröivät ennakkoluulot ja häpeä.

 

Aihe tuli mieleeni, kun postasin Instagramiin ennen & jälkeen -kuvan anoreksiasta. Olen suunnitellut sen laittamista ikuisuuden, vähintään vuoden ellen enemmänkin. Yhtenä päivänä päätin, että laitan kuvan ja voin halutessani poistaa sen vähän ajan päästä. Mielessä pyöri kysymyksiä: Mitä luokkalaiset ajattelevat? Kuinka moni näkee päivityksen? Entä, jos ihmiset sanovat jotain koulussa? Kirjoitan blogissa avoimesti syömishäiriöstä, mutta tuntui pelottavalta, että julkaisun jälkeen kaikki tietäisivät. Se oli sekoitus pelkoa ja häpeää, voimakkaita tunteita ja itsesyytöksiä. Sitten oli aika pysähtyä ajattelemaan asiaa järjellä: mitä hävettävää minulla on? Miksi haluaisin salata asian, joka on ollut (ja on tavallaan edelleen) niin iso osa elämääni? 

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kuvien julkaiseminen oli rohkeaa. Ylipäätään ihailen ihmisiä, jotka puhuvat avoimesti mielenterveysongelmistaan. Niissä ei ole mitään hävettävää, sillä yllättävän monella on niistä kokemusta. En tullut tuomituksi kuvan julkaisun jälkeen. Päinvastoin, sain kannustavia kommentteja ja sanoja siitä, miten vahva olen. Syömishäiriö, masennus, skitsofrenia tai mikään mielen sairaus ei ole oma valinta. Se ei ole heikkoutta, vaan vaatii äärettömästi vahvuutta, että selviää ongelmien kanssa.
Olen usein törmännyt asenteeseen, joka vähättelee kaikkia näitä ongelmia. ''Onko pakko olla noin hankala?'', ''Mikset nyt jaksa tehdä sitä, tätä tai tuota'', ''Sen kun alat vaan syömään'',.. Jokainen, jolla on ollut /on ongelmia mielenterveyden kanssa, tietää miltä nämä lauseet tuntuvat. Varmasti ihminen pääsisi eroon ahdistuksesta ja sängyn pohjalle kaatavasta masennuksesta, jos siihen riittäisi yksinkertainen valinta. Olisiko syöpää sairastavalle okei sanoa: ''Etkö nyt vaan viitsisi parantua ja lakata valittamasta?'' Vastaus on ei, ja sama pätee myös mielenterveysongelmiin.

Olen päättänyt, etten enää suostu häpeämään sairauttani. En suostu piilottelemaan ja esittämään normaalia. Syy on yksinkertainen: siinä ei ole mitään hävettävää, ei mitään epänormaalia. Suosittelen samaa myös muille. Kokeilkaa kertoa asiasta jollekin, rehellisesti ja sellaisena kuin se on. Luultavasti toinen ottaa asian hyvin vastaan ja ymmärtää. Parhaimmillaan voi saada tukea ja ymmärrystä, ehkä samanlaisia kokemuksia. Puhuin jonkin aikaa sitten satunnaisen ohikulkijan kanssa, joka kertoi olevansa vähän hullu. Vastasin siihen: ''eiköhän meistä jokainen vähän ole.'' Jokaisella on ne omat synkät salaisuutensa ja ongelmansa. Silti jokainen yksilö on täysin normaali ja arvokas sellaisena kuin on. Siinä on se jutun juju, sillä olipa sitä sairas tai terve, on yhtä lailla selviytyjä ja joutuu käymään läpi vaikeita asioita jossain vaiheessa elämäänsä.

Tässä oli muutama ajatus, jota aihe herätti. Meillä jokaisella on tarina. Tuo tarina on osa meitä, osa joka tekee meistä sellaisia, kuin olemme. Hyväksytään erilaisuus, unohdetaan häpeä ja ollaan avoimia. Sillä tavoin maailma on aika paljon parempi paikka jokaiselle siinä elävälle. Mitä ajatuksia postaus herätti? Mietinkö vaan asioita liikaa, vai onko teillä samankaltaisia kokemuksia? :-)