keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kissatarinoita

Heippa! Yhtenä päivänä yllätin itseni selailemassa vanhoja kuvia ja ikävöimässä meidän kissavanhuksia. Ajattelin kirjoittaa postauksen kissoista: niistä, jotka ovat olennainen osa elämää. Olen joskus kuullut väittään, jonka mukaan kaikki kissat näyttävät ja käyttäytyvät samalla tavalla. Onhan näitä: kissat eivät ajattele, kissat eivät kaipaa läheisyyttä,.. Täysin absurdeja väitteitä! Sehän on sama, kuin sanoisi, että kaikki suomalaiset syövät makkaraa saunassa. :-D
Eetu oli ensimmäinen oma kissani. Ensimmäisenä päivänä heiteltiin pojulle pöydän taakse palloa, jonka pieni käpälä syötti aina takaisin. Tuntien pallottelun päästä Eetu uskaltautui esiin pöydän takaa ja siitä alkoi meidän yhteinen matka. Eetu oli arka muita eläimiä kohtaan, mutta rakasti ihmisiä. Kutsuttiin pojua välillä Eeskaksi, Eeska-neidiksi ja millä tahansa e-alkuisella nimellä, joka keksittiin. Meistä tuli erottamattomia. Eetu nukkui joka yö vieressä ja herätti puskemalla. Siinä onkin muuten yksi taito, mihin yksikään toinen ei ole yltänyt: poju puski niin, että siinä meinasi ihan pää irrota. ;-) Eetu myös maukui paljon ja vastasi aina puheeseen. Eetu oli herkkä ja osasi tulla aina lohduttamaan huonoina päivinä. Poju ei koskaan purrut tai raapinut.
En olisi voinut saada parempaa ensimmäistä kissaa, vaikka Eetu välillä sairastelikin. Muistan ensimmäisen kerran, kun Eetu sai kohtauksen, varmaan ikuisesti. Silloin saatiin kuitenkin poju terveeksi ja vietettiin yhdessä vielä monta hyvää vuotta. Vieläkin Eetu tulee mieleen aina välillä, mutta nykyään enää harvemmin. Elettiin kuitenkin yhdessä yli kymmenen vuotta. Rakkain.
Minni tuli meille, kun mummo joutui sairaalaan, eikä enää pystynyt pitämään huolta suuresta talostaan. Toinen kissoista, Pätkä, lopetettiin. Vanhemmat ajattelivat lopettaa Minninkin, mutta kieltäydyin. Päätettiin ainakin kokeilla, sopeutuisiko Minni meille. Niin tuo musta neiti muutti meille ja eli vielä monta hyvää vuotta. Eli ei voi sanoa muuta, kuin että joskus periksiantamattomuus on paikallaan.

Minni oli pieni, mutta luonnetta löytyi sitäkin enemmän. Neidillä oli monta nimeä: Mini, Telaketjufeministi, Musta hirmu,.. Nimistä voi päätellä, millainen Minni oli. Pienenä jopa pelkäsin Minniä, sillä neulanterävistä kynsistä sai osumaa jo muutaman rapsutuksen jälkeen. Iän myötä neiti muuttui kuitenkin hempeämmäksi ja meistä tuli läheisiä.
Muiden kissojen kanssa Minni oli dominoiva: Eetua jahdattiin ympäri asuntoa ja Puppa heitettiin seinään sähinän säestyksellä. Eetusta ja Minnistä tuli kuitenkin jossain vaiheessa kaveruksia, ja jahtaaminen vaihtui leikiksi. Neiti oli tosiaan pieni: minikokoiset tassut ja pennun vartalo. Poikkeuksena oli kuitenkin pyöreä koripallomasu, mikä vaan korosti  persoonaa. Pieni, mutta pippurinen.
 
Loppuaikoina Minnistä tuli hempeä ja seurankipeä. Aina piti päästä syliin ja rapsuteltavaksi. Välillä saattoi löytyä kynä tai muu leikkikalu, jota heiteltiin ympäri asuntoa pennun tavoin. Minni oli loppuun asti kova syömään, vaikka lopulta laihtuikin suunnilleen puolet elinpainostaan. Neiti eli 17-vuotiaaksi ja oli terve koko ikänsä. Minni on nyt samalla eläinten hautausmaalla kuin Eetukin.
Puppa oli alunperin veljen kissa. Ensimmäiseltä vierailulta jäi mieleen pieni tehopakkaus, joka sinkoili ympäri asuntoa ja yritti syödä jättimäisiä koiranraksuja kupista. Vähän oli kömpelyyttä, mutta joka paikkaan oli päästävä tutkimaan. Kyllähän siinä sydän suli tuolle pikkuiselle. Joulun aikaan Puppa vieraili meillä ja sinkoili energisenä ympäri taloa. Kokoa oli vain kolmasosa meidän kissavanhuksista, mutta koko ajan oli pakko päästä isompien seuraan. Eetu oli jonkinsortin heila Pupalle, varsinkin kun ikää ja kokoa alkoi tulla vähän enemmän. Puppa on saanut nimekseen mm. Puppa-EI, Pupu, Pur ja Hubu.
Aluksi Puppa kävi meillä aika usein ja jäi pidemmäksi aikaa. Välillä meinasi hermo mennä, kun jokaiseen kaappiin ja pientäkin pienempään koloon oli päästävä. Se oli kuitenkin osa Pupan hellyyttävää persoonaa: villi ja utelias, mutta kuitenkin niin herkkä ja hellyydenkipeä.
Puppa otti Eetun kuoleman aika raskaasti (itki perään ja kierteli huoneissa etsimässä), mutta sai Nanasta myöhemmin uuden kaverin. Nana olikin suurin syy siihen, miksi Puppa lopulta muutti tänne kokonaan. Nykyään en enää osaisi kuvitella kotia ilman tätä kaksikkoa.
 
Puppa on maatiaiskissaksi isokokoinen: painoa on yli viisi kiloa ja kokoa löytyy. Paino tulee enemmänkin jäntevyydestä kuin lihavuudesta. Puppa on vain yksinkertaisesti todella suuri. Toinen jännittävä piirre on, ettei poju mau'u juuri koskaan. Puppa kiertää ympäri asuntoa ja purisee. Välillä purina on hyvätuulista, välillä ärtyisää, mutta aina yhtä äänekästä. Sitä ei oikein osaa edes kuvailla. Tähän varmaan vaikuttaa se, että Puppa kasvoi koiran kanssa ja omi tältä erilaisia piirteitä.
Nanan tarinan olen kertonut jo niin usein, että yritän kertoa jotain uutta. Nana oli ensimmäinen kissa, jonka sain nimetä itse. Nykyään neidin kutsumanimia ovat mm. Nanu, Pör, Pörrö, Pöjyhuisku, Nana-Banana, Nanski,.. Viimeisin keskintö taisi olla Nana Sebastian, jonka syntyperää saatte miettiä ihan itse. :-D Aika usein kutsutaan kisuja nimillä Pur ja Pör, joista ensimmäinen purisee ja toinen on pörröinen.
Luonteeltaan Nana on rauhallinen, enemmän tarkkailija kuin toimija. Nana seuraa Pupan tekemisiä ja liittyy pahantekoon vasta hetken epäröityään. Neiti on vieraskorea, eikä heti tule vieraiden lähelle. Hyväksymisen merkiksi Nana nostaa häntää ohikulkiessaan: meidän kohdalla häntä nousee aina. Sanon usein, etten olisi voinut saada parempiluontoista kissaa. Nana on oikea enkeli, varsinkin Pupan rinnalla. Maine coon -rodulle on tyypillistä leikkisyys, lempeys, rauhallisuus ja kurlaavat äänet. Nana on useimmiten rauhallinen, mutta intoutuu toisinaan leikkimään pennun lailla. Oma peilikuva pelottaa vieläkin ja pörröistä häntää on kiva jahdata.
Meidän molemmat kissat ovat siis suurikokoisia ja pitävät erikoisia ääniä. Nana on nykyään jo Puppaa korkeampi! Neidin suusta pääsee välillä vienoja maukauksia, välillä mouruntaa ja välillä kurlausta. Hauskinta on kuunnella, kun Puppa juoksee edellä puristen ja Nana perässä kurlaten. Viimeinen asia, jonka haluan mainita, on Nanan erikoinen juomatyyli. Oltiin aluksi hyvinkin huolissamme, kunnes kasvattaja sanoi kaikkien kyseisen sukupuun kissojen juovan samalla tavalla. Nana ensin maukuu kupille, kaapii samalla maata tassuillaan ja lopulta työntää koko kuononsa vesikuppiin. Tietää aina, milloin Nana on juonut, sillä naama on märkä korvantupsuja myöden. :-D
Sellaiset kissamaiset terveiset täältä meiltä! 
Toivottavasti tykkäsit. :-)

4 kommenttia: