keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Stephen Kingin kirjat osa 2.

Heippa! Olen edelleen aivan koukussa Kingin kirjoihin, kuten olen varmasti moneen kertaan antanut olettaa. Edellisestä postauksesta on kulunut aikaa, sillä Se-kirjan lukemiseen kului useampi kuukausi. Nyt on kuitenkin taas aika arvostella viisi Kingin kirjaa! Sen vaan sanon, että into näiden lukemiseen kasvaa kirja kirjalta - eli näitä postauksia tulee vielä monta lisää. ;-)
Uinu, uinu, lemmikkini (1983)

Nuori perhe muuttaa maalle täynnä suuria toiveita, tulevaisuus näyttää valoisalta. Perheeseen kuuluu Louis-niminen lääkäri, tämän vaimo Rachel, Gage-niminen pikkupoika ja sisko Ellie. Kuten nimestä saattaa päätellä, heillä on myös Church-kissa, jonka kohtalo taitaa olla selvä jo ennen kirjan aloittamista.. Perheen naapurissa asuu mukava vanha pariskunta, jonka luona Louis viettää usein iltojaan. Muutto maalle vaikuttaa täydelliseltä, sillä onhan Louisilla työpaikka koulun terveysasemalla ja Ellie aloittaa pian läheisessä koulussa. Kaupungin kiireet saavat unohtua idyllisissä maalaismasemissa.
Talon takapihalla on tie, joka johtaa eläinten hautausmaalle. Tuohon taianomaiseen paikkaan on haudattu useita lemmikeitä, joiden kohtaloksi suuri valtatie on koitunut. Mutta mitä ovat puheet paikasta hautausmaan takana?

Aikaisemmin mainitsin, että kirja on surullinen. Mahdollisesti surullisin koskaan lukemani. Päähenkilöihin kiintyy jo ensimmäisessä luvussa, eikä heille tahdo tapahtuvan mitään pahaa. Kaiken kaikkiaan Uinu, uinu, lemmikkini on kuitenkin kaunis ja se riipaisee syvältä. Tämän kirjan lukeminen jättää jäljen. Ramonesin Pet Sematary -kappaleen sanat kiteyttävät aika hyvin:

''Come out of the ground, not making a sound,
The smell of death is all around,
And the night when the cold wind blows,
No one cares, nobody knows.

I don't want to be buried in a Pet Sematary,
I don't want to live my life again.''
Tohtori Uni (2013)

Hohdon itsenäinen jatko-osa kertoo Danista, joka on kasvanut aikuiseksi. Muistot lapsuudentapahtumista piinaavat hetkittäin, eikä hohto (kyky nähdä kuolleita ja aistia erilaisia asioita) ole vielä täysin haihtunut. Dan seuraa isänsä jälkiä, sillä yrittää alkoholin avulla pitää aisoissa piinaavat näkynsä. Pohjakosketuksen jälkeen alkoholi saa jäädä: löytyy hyvä työpaikka ja kaupunki asua. Alkaa pitkä tie raitistumiseen ja parempaan tulevaisuuteen.
Tarinan toinen päähenkilö, nuori Abra-niminen tyttö, löytää Danin hohtonsa avulla. Tytön kyvyt ovat kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Tästä päästäänkin tarinan pahiksiin: joukko yliluonnollisia kykyjä omaavia henkilöitä huomaa Abran kyvyt. Heidän nimensä on Tosi Solmu ja he elävät hohdosta saatavalla höyryllä. He kulkevat asuntovaunuilla, metsästävät hohtavia lapsia ja elävät hyvin pitkän elämän. Tosi Solmu haluaa Abran, jonka hohto on erityisen voimakas, mutta tyttö ei ole valmis antamaan periksi niin helposti.

Jatko-osa on aina jatko-osa, eikä ole helppo vastata edellisen kirjan asettamaan tasoon. Olinkin aika skeptinen, sillä Hohto on klassikko, joka asettaa riman korkealle. Näiden ennakko-oletusten jälkeen kirja oli kuitenkin ihan jännä ja kiinnostava. Hahmoina pidin erityisesti Danista ja Abrasta. Mitä muuta voikaan olettaa, kun entinen alkoholisti ja erityiskykyjä omaava tyttö kohtaavat? Tosi Solmu oli ehkä Tohtori Unen heikko lenkki, josta en oikein osaa sanoa hyvää tai huonoa.. Kirja ei ehkä ole samalla tavalla riipaiseva, kuin muut Kingin teokset, mutta on se ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Se (1986)

Derryn kaupungissa uinuu paha. Se näyttää joskus pelleltä, joskus Se ottaa muodon pahimmilta peloilta. Se saa ihmiset tekemään julmia tekoja, eivätkä aikuiset näe tai ymmärrä mitään ympärillä tapahtuvista hirveyksistä. Tarina saa alkunsa, kun kirjan päähenkilön pikkuveli tapetaan. Murha on vain peni osa alkavasta syklistä, joka vaikuttaa toistuvan aina 30 vuoden välein.
Sattuma ohjaa Häviäjien kerhon yhteen: Bill, jonka veli tapettiin, änkyttää. Ben on lihava, Eddiellä on kaupungin pahin astma, Richie heittää jutun kuin jutun vitsiksi, Stan on juutalainen, Mike on tummaihoinen ja Beverly köyhä. Kesäloma on juuri alkanut, kun seitsemän lasta ajautuu yhteen ja ympyrä sulkeutuu. Jokainen heistä on nähnyt Sen jossain muodossaan, joten he päättävät tuhota kaupunkia piinaavan pahuuden.
Ensimmäinen kerta epäonnistuu, joten Derryyn jäänyt Mike soittaa heille uudestaan, kun 27 vuotta on kulunut ja uusien tappojen sykli on alkanut.. Onnistuuko Sen tappaminen, kun on jo kasvanut aikuiseksi, eikä usko lapsuuden satuihin?

En edes tiedä, miten kuvailisin kirjaa. Aloitin lukemisen jo kesällä, kirjassa on yli tuhat sivua, ja sain sen luettua vasta kuukausia myöhemmin. Uppouduin tarinan maailmaan täysin: samaistuin henkilöhahmoihin ja odotin aina seuraavaa käännettä. Pidin erityisesti Benistä, joka oli lihava ja arka, mutta kuitenkin älykäs ja lahjakas kehittelemään erilaisia rakennelmia. Richie oli eloisa suupaltti, jonka tempauksia sai lukea hymy huulillaan. Alusta asti oli selvää, ettei porukan eliniän odote tule olemaan kovin pitkä, joten odotin loppua kauhuissani.. Niin paljon hahmoihin kiintyi.
Kirjan puolessa välissä tajusin, että luen uutta suosikkiani - kirjaa, jonka haluaa lukea uudestaan ja uudestaan. Takakannen suljettuani olin varma asiasta. Ei ole sanoja kuvaamaan tätä kirjaa. Se jättää jäljen. Kirja on klassikko, enkä ihmettele sitä lainkaan.
Kuulolla (2006)

On aivan tavallinen päivä Bostonissa. Clayn elämä on saanut käänteen parempaan, sillä hänen sarjakuvistaan on tehty sopimus: viimeinkin rahahuolet ovat kääntymässä ja asumusero vaimon kanssa saattaa päätyä onnelliseen yhteiseloon. On aihetta juhlaan, joten Clay päättää pysähtyä jäätelölle. Idyllisen kesäpäivän rikkoo puistosta kuulunut kiljaisu, jota seuraa toinen ja useampikin. Jäätelövaunun edessä seissyt nainen pudottaa puhelimen maahan ja hyökkää myyjän kimppuun. Sekasorto leviää ympäri keskustaa: verta, huutoja, tulipaloja ja raakaa väkivaltaa. Alkaa taistelu elämää ja kuolemaa vastaan, sillä maailma on kääntynyt päälaelleen yhdessä hetkessä.
Kännykansaksi kutsuttu sekopäinen joukko vaeltaa kaduilla päivisin, muut vaeltavat öisin. Clay lyöttäytyy yhteen Tomin ja 15-vuotiaan Alicen kanssa. Heidän päämääränään on pohjoinen, sillä Clay toivoo löytävänsä vaimonsa ja poikansa. Alkaa kiehtova, pelottava ja aika surullinenkin matka läpi rappioituneen maailman.

Kirjan tapahtumat on kuvailtu todella elävän tuntuisesti. Voi jopa melkein kuvitella, että ne tapahtuisivat oikeasti. Clay on taiteilija ja näkee maailman visuaalisesti, mihin samaistun itse hyvin voimakkaasti. Aluksi en juuri pitänyt Claysta, mutta aloin tarinan edetessä kiintymään hahmoon yhä enemmän. Alicesta ja Tomista pidin kirjan alusta alkaen, joten toivoin asioiden päättyvän hyvin kaikkien osalta. Kuulolla on mukaansatempaava kirja, jonka sivuja kahlatessa tuntee sekä iloa, pelkoa että surua. Kirja jää pyörimään mieleen vielä pitkään lukemisen jälkeen. Kysymys kuuluukin: voisiko näin käydä ihan oikeasti, mikäli teknologia kääntyisi meitä vastaan?
Dolores Claiborne (1992)

Vera Donovan on kuollut tapaturmaisesti. Dolores Claiborne ilmestyy poliisiasemalle ja lupaa kertoa koko totuuden. Hän kiistää osallisuutensa Donovanin kuolemaan, mutta kertoo tappaneensa miehensä vuosia aikaisemmin. Tarina pitää kuitenkin aloittaa alusta, kiirehtimättä ja mitään salaamatta.
''I wonder if there's any escape for any of us from the pain n the sorrow of our lives. I couldn't fool her, Andy - shame on me.'' (King, Dolores Craiborne)

Luen harvoin kirjoja englanniksi, mutta Dolores Claibornea lukiessa päätin tehdä muutoksen asialle. Alkuperäinen kieli on aina sujuvampaa ja kauniimpaa, jättäen varaa omille tulkinnoille. Kuten useimpien Kingin kirjojen kanssa, alussa tarina tuntui junnaavan ja loppua kohden asiat alkoivat tapahtua vauhdilla. Niinpä luinkin kirjaa ensin hitaasti, kunnes pääsin yli puolenvälin ja istuin lopun aikaa nenä kiinni kirjassa. Dolores Claiborne on yksi niistä kirjoista, jotka jäävät mieleen vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Tarina tuntui hyvin todelliselta ja elävältä, kuin olisi itse ollut osa sitä. En osaa edes oikein muuta sanoa: lukekaa tämä kirja. Oikeasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti