Tämän hetkinen tilanne

Moikka! On jo pitkään pitänyt tulla kirjoittelemaan tilanteesta parantumisen suhteen, mutten oikein itsekään kunnolla tiedä, missä mennään. Hyvin menee kumminkin, eli ei huolta sen suhteen. :-) Oikeastaan asiat on menneet niinkin hyvin, ettei ole ollut tarvetta kirjoittaa. Aihe kuitenkin ehkä kiinnostaa monia - joten tässä tulee!

Tämä kuulostaa jo vähän kliseeltä, mutta olo helpottuu ravitsemustilan korjaannuttua. Sama pätee myös kehonkuvaan, sillä tosi moni asia on korjaantunut kuin itsestään. En sano, että olisin täysin sinut kroppani kanssa, mutta edistystä on tapahtunut ihan huimasti. Ensimmäisenä vaatteita valitessa ei enää aina mieti, näyttääkö siinä isolta, vaan onko se mukava päällä tai sopiiko se säähän. Ihan jopa repäisin, ja pari kertaa olen ollut ulkona topissa käsivarret kaikkien nähtävinä! :-D Kuulostaa ehkä pieneltä jutulta, mutta senkin asian kanssa olen joutunut kamppailemaan niin monet kerrat. Ylipäätään siihen tottuu: omaan kroppaan ja siihen, ettei ole enää laiha kuten ennen. Sekin on ollut ihan plussaa, ettei paino tästä enää pahemmin muutu. Olen siis saanut rauhassa totutella, eikä kroppa enää tunnu mitenkään vieraalta. Nykyinen vaihe on oikeastaan aika mahtava, sillä pahin on todellakin jo ohi - eikä sekään ollut yhtään niin kauheaa kuin pelkäsin!

Ruokailuiden kanssa tilanne on periaatteessa myös aika hyvä. Kirjoitin aikaisemmin turvaruokakierteesta, johon olen huomaamattani jumiutunut. Se ei sinänsä ole ongelma, sillä syön kuitenkin riittävästi. Syön vain viikosta toiseen samoja ruokia pienillä variaatioilla. Totaalisen kyllästymisen tullessa siirryn seuraavaan ruoka-aineeseen ja syön sitä niin kauan, että kyllästyn taas. Vihanneksia ja kasviksia syön monipuolisesti, niiden suhteen varioin hyvinkin paljon. Näitä pieniä suuria saavutuksia on mm. se, että voin viimein syödä viinirypäleitä hyvällä omallatunnolla! Välttelin niitä ties miten monta vuotta, mutta nykyään ostan niitä ainakin reissuille aina mukaan. ;-)
Turvaruokakierteen ongelma on lähinnä siinä, etten uskalla kokeilla mitään uutta. Leipää on pitänyt ostaa jo monen kuukauden ajan, mutta aina se jää. Puuroa syön hyvin harvoin. Muutokset tuottavat ahdistusta, enkä osaa oikein mennä sen rajan yli. Tiedän, että jonain päivänä on vaan uskallettava, että voi päästä täysin eroon sairaudesta.
Säännölliset ruokailut ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen. En enää mitenkään ymmärrä, miten selvisin joskus pelkillä omenilla.. Oikeastaan vieläkin olisi varaa nostaa ruokamääriä, mutta tällä hetkellä olo on hyvä ja energinen. Ruoka on polttoainetta, jota kropan on saatava: liian vähäinen syöminen tekee tuhoa kropalle, eikä samassa tilassa voi olla kovinkaan montaa vuotta.

Muutokset ovat tapahtuneet yllättävän nopeasti, kun on saanut tukea ja ollut sitoutunut hoitoon. Onhan tässä jo lähemmäs kaksi vuotta vierähtänyt, mutta aika tuntuu näin jälkeenpäin lyhyeltä. Viime aikoina ollaan jo puhuttu hoidon lopettelemisesta, mikä tuntuu samaan aikaan vapauttavalta ja pelottavalta. Olen ollut hoidon piirissä jo lähemmäs kahdeksan vuotta, ja vaikka alussa toivoin hoitojen loppuvan, en oikein osaa kuvitella elämää ilman niitä. Pärjäänkö yksin? Toisaalta tässä ei ole vielä mikään kiire, eikä asiaa ole vielä lyöty lukkoon, joten turha sitä on etukäteen murehtia. Olen kuitenkin nyt jo sen verran hyvässä kunnossa, että pärjään varmasti hyvin itsenäisestikin.
Toinen lähitulevaisuudessa odottava asia on vegaanisuus. Se on toiminut motivaattorina jo pitkän aikaa, mutta kesän jälkeen saan siirtyä siihen ihan lääkärin luvalla. Tätä edeltää vielä ravitsemusterapeutin näkeminen, joten saadaan varmistettua ruokavalion monipuolisuus ja muutenkin keskusteltua asiasta. Tärkeintä on, että muutos tapahtuu aatteiden, eikä syömishäiriön sanelemana. Tällä hetkellä syönkin jo pääosin vegaanisesti, mutta eläinkunnan tuotteet jätän kokonaan vasta lääkärin ja ravitsemusterapeutin hyväksynnän jälkeen.
Kaiken kaikkiaan odotan tulevaa hyvillä mielin: pärjään viimein omillani ja voin alkaa elämään sellaista elämää, joka ikäiselleni kuuluu. Elämä ei enää pyöri pelkän ruoan ja painon ympärillä, vaan voin haaveilla ihan muista asioista. Enää ei jää reissuja ja tapahtumia väliin sen takia, että siellä joutuu syömään tai juomaan jotain normaalista poikkeavaa. Elämä on niin paljon enemmän, kuin vaa'an lukuja ja kaloreita: se on ystäviä, opiskelua, reissuja, rakastumista ja uuden kokemista. ;-)

Tästä tuli varmaan aika sekava postaus, mutta yhtä sekavia ne ajatukset omassa pääkopassakin ovat. Pääpointti oli kuitenkin siinä, etten ikinä uskonut pääseväni tähän pisteeseen. Parantuminen tuntui vuosi vuodelta mahdottomammalta, muttei sitä ollutkaan. Puheet kehonkuvan korjaantumisesta ja ruokien ahdistavuudesta eivät olleetkaan satua - ne pitävät ihan oikeasti paikkansa. En ole vielä täysin terve, mutta jos jotain tiedän, niin sen, ettei paluuta vanhaan enää ole.
Toivon, että tästä on hyötyä muille saman asian kanssa tuskaileville. En ole missään nimessä mikään esikuva, mutta haluan näyttää, että pitkänkin sairauden jälkeen on mahdollista parantua. Adios. ♥