sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Erilainen viikonloppu

Moikka! Tämä viikonloppu on kulunut vähän erilaisissa merkeissä, sillä lauantai-ilta kulutettiin Lahden öissä ja tänään samoiltiin luonnonsuojelualueella mustikoita poimimassa. Kivaa vaihtelua tavanomaiseen viikonloppuun. ;-)
Lahden öiden lippujen hinnat hipovat pilviä, eikä paikalla ollut esiintymässä ketään erityisen kiinnostavaa, mutta päätettiin ottaa osaa juhlahumuun keskustassa. Lahden öiden tunnelma on jotenkin ainutlaatuinen: musiikki kantautuu koko keskustaan ja liikkeellä on reilusti juhlakansaa. Sitä on vaikea edes kuvailla, mutta tapahtuma on todellakin kokemisen arvoinen.
Meidän matka vei kuitenkin Karikseen, joka oli täynnä porukkaa ja bassonjytke pauhasi. Porukkaa oli paikalla runsaasti - ja mikä parasta, juurikin sellaista enemmän meidän tyylistä. Oli partoja, hippimekkoja, paljaita jalkoja ja värikkäitä asuja.
Huomasin taas, että olen muuttunut: en ole enää niin arka, vaan juttelen ihmisille ja lähden mukaan juttuihin. Olen saanut oman luonteeni takaisin niin hyvässä kuin pahassakin, sillä nauran ja juttelen enemmän, mutta toisaalta myös suutun herkemmin.
Pointti oli kuitenkin lähinnä se, että vaikka oma iltani meni energiajuoman voimalla, tutustuin uusiin ihmisiin ja jammailin niin paljon, kuin mieli teki.  Ilman alkoholiakin voi olla hauskaa ja alkoholia ilman hauskaakin, vai miten se meni? :-D
Olin ajatellut lähteä kotiin jo hyvissä ajoin, mutta olikin niin hauskaa, että ihan pakottauduin lähtemään puoli yhdentoista aikoihin. Ihan konkreettisesti käteen jäi Pyhimyksen bändipaita, jonka sain vaihtokaupassa veljeltä, kun annoin tilalle kirpparilta löytämäni Star Wars -paidan. :-D Eilinen oli todella onnistunut, enkä oikeastaan keksi parempaa tapaa viettää kesäiltaa.
Tänään olikin vähän erilaiset meiningit, sillä paettiin vanhempien kanssa kaupungin hälinää luonnon keskelle. Lapakistosta on muodostunut jo perinne, sillä käydään siellä vähintään kerran kesässä. Siellä on monta erilaista reittiä, joita pitkin voi kävellä ympäri vesistöjä ja ihailla luonnon nähtävyyksiä.
Tällä kertaa sattui olemaan harmaa ja sateinen sää, mutta maisemat näyttivät kauniilta siitäkin huolimatta. Tunnelma oli utuinen ja vähän epätodellinen, sillä kaiken sen hiljaisuuden keskellä kaikui laukauksia (lähellä oli kai jonkin sortin metsästysharjoitusjuttu tai jotain sinne päin). Laukauksia, kaikuja, sateen pisarointia ja lehtien huminaa.
 
Sitten olikin eväiden aika: sämpylää vihanneksilla ja vegaanisella juustolla.
Teidän aikaisemmat kommentit herättelivät todella ajattelemaan, joten päätin kokeilla ainakin viikon ajan, miltä tuntuu syödä enemmän. Tänä viikonloppuna kokeilinkin jo kahta ''pelkoruokaa'' ja leipä oli niistä toinen.
Haluaisin sanoa, että ruokien lisäily on ollut yhtä juhlaa ja ruusuilla tanssimista. Haluaisin sanoa, ettei se aiheuta ahdistusta. Totuus on kuitenkin, että olen ollut suunnattoman peloissani ja ahdistunut. Eilen ahdistuin peilikuvasta niin paljon, etten edes muistanut sellaista tunnetta olevankaan. Ajattelin päässeeni jo siitä kaikesta, luulin olevani vahvempi. Todellisuudessa vannoin lopettavani koko kokeilun siihen paikkaan ja syömisen samaten. Ahdisti niin paljon, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla.
Tänäänkin leivän syömisen jälkeen oli hetken tosi paha olla, mutta ympäristö ja kävely vei pian ajatukset toisaalle. Päätin, etten jätä kokeilua tähän: totuus on, että todellakin tarvitsen enemmän ravintoa. En tule paisumaan sataa kiloa viikon aikana, vaan hyvällä tuurilla keho voi alkaa toimimaan paremmin säästöliekin hävittyä. En anna periksi, sen olen päättänyt jo aikaa sitten. Jotenkin vaan luotin ja ajattelin, että olen jo selvillä vesillä tästä kaikesta - työtä on kuitenkin vielä jäljellä ja nyt on oikea aika taistella eroon vääristyneistä ajatusmalleista.
Meidän reissulla oli tällä kertaa tavoitteena löytää mustikoita. Tiedätte varmaankin mansikoiden traagisen tilanteen, jota lähdettiin paikkaamaan reilulla mustikkavarastolla. :-D Oltiin kerrankin ajoissa, sillä vain muutamassa kohdassa näkyi selkeitä jälkiä keräämisestä. En ole ikinä nähnyt niin paljon mustikkaa, kuin tänään näin! Varvut ihan nuokkuivat pulleiden marjojen painosta..
Meidän mustikkasaldo olikin lähemmäs kaksi litraa, vaikka kerättiin vaan silloin tällöin ilman sen suurempia paineita. Nyt onkin taas pakkasessa monta rasiaa talven varalle!
Noin kaiken kaikkiaan oli aika täydellinen päivä. Käveltiin monta kilometriä ja fiilisteltiin luonnon rauhaa. Näitä päiviä pitäisi olla paljon useammin! Samoin sellaisia päiviä kuin lauantaina. 
Tästähän tulikin melkoista pohdintaa, enkä ole edes ihan varma, mitä oikein kirjoitinkaan. :-D No, annetaan se anteeksi ja keskitytään enemmän vaikkapa näihin kuviin.

Miten teidän viikonloppu meni?

5 kommenttia:

  1. Tosi hyvä että oot uskaltanut kohdata pelkoja ja kokeilla uusia juttuja! Ahdistus nousee aluksi ihan varmasti. Mutta uusien ajatusmallien oppiminen vaatii toistoa. Kun jostain ruuasta on kehittynyt mielessä pelottava asia, täytyy sitä syödä useamman kerran huomatakseen, että 'hei, mitään pahaa ei tapahtunutkaan!' ja niin ahdistus laskee. Parantuminen on paljon muutakin kuin pelkkä painon korjaantuminen. Oot kuitenkin päässyt jo niin hurjasti eteenpäin, ettei tästä kannata lannistua, vaikka tietyt asiat on edelleen tosi vaikeita. Ei oo mitään syytä, ettet pääsis niistäkin yli! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllähän se askel on lopulta otettava, vaikka kuinka ahdistaisi. Alku on aina vaikea, mutta toiston avulla pelkokin lopulta vähenee. :-) Niinhän se on, ei paino vielä paljoa kerro, joten työtä on vielä tehtävänä. Nyt vaan samalla sisulla eteenpäin!

      Poista
  2. Itse kans selvinnyt anoreksiasta, ja luulin moneen kertaan että kyllähän tässä nyt jo ollaan kuivilla vaikka ei se niin todellisuudessa ollutkaan. Työtähän siinä riittää ihan älyttömästi, mutta tärkeintä on, että pystyy voimaan joka askeleella hyvin ja olemaan valehtelematta itselle ja läheisille. Jos sanoo suoraan, että no en nyt oikein vielä pysty tähän tai tähän, niin niistä tulee sitten asioita, joista läheiset (tai esim. blogin lukijat!) voi onnitella aina, kun ne onnistuu. Itse toivuin kokemuksen mukaan "nopeasti"; olin osastolla 2011 lopussa ja vasta viimeisen vuoden olen ollut oikeasti terve - eli voin syödä 100% mitä haluan milloin haluan ilman rutiineja tai ahdistusta, enkä esim tarkkaile liikuntamääriä, vaan olen elänyt oman kropan mukaan (ja ai että se on kyllä sen arvoista. On hirveän surullista ajatella, ettei se 10% koskaan koe tätä), ja ruoka on vaan niin ihanaa. Ja oma paino on pysähtynyt minusta oikein mukaviin lukemiin vähän normipainon alarajan yläpuolelle ja liikkuu siinä ylös alas ilamn sen kummempia ahdistuksia.
    Mikä tässä oli pointtina oli tosiaan se että aika pitkään tulet varmaan huomaamaan että kyllä niitä askelia, portaita, on vielä monta jäljellä (niinkuin kaikista mielenterveysasioista parantuvilla on) mutta joku päivä ne on kaikki kiivetty ja anoreksia on kokonaan takana (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan mahtava kuulla, että olet parantunut, eikä ruoka tai keho tuota enää ahdistusta! ♥
      Työhän ei tässä asiassa lopu vielä pitkiin aikoihin, vaikka välillä jo uskookin ongelmien jääneen taakse. Sepä onkin se vaikein asia, että myöntää itselle ja muille, ettei vielä ihan pysty. Sen kun opin kunnolla, on varmasti jo paljon helpompaa.
      Niinpä, ei pidä lannistua, vaikka matkaa onkin vielä jäljellä. Kun vaan jaksaa käydä läpi kaikki vaiheet, jonain päivänä ei olekaan enää enempää askelmia noustavana. :-)

      Poista