keskiviikko 21. lokakuuta 2015

10 vuotta

Moikka! Selasin yhtenä päivänä ulkoisen kovalevyn sisällön, ja jäin katselemaan vanhoja kuvia useamman tunnin ajaksi. Niiden katseleminen toi mieleen niin hyviä kuin huonojakin muistoja. Päätin ottaa kuvat talteen postausta varten, vaikken ollutkaan varma, uskaltaisinko julkaista niitä. Näissä kuvissa näkyy aika hyvin se, miten pitkän ja kuoppaisen matkan olen tehnyt anoreksian kanssa. En ole aivan varma, olenko vielä valmis kirjoittamaan tästä aiheesta, mutta menkööt.
Osa kuvista saattaa olla aika pahan näköisiä, joten herkempien kannattaa jättää lukematta.
5-6 luokka
 Ensimmäiset selkeät merkit anoreksiasta oli nähtävissä jo ala-asteella. Halusin laihtua, mutten vielä osannut tehdä asian eteen mitään konkreettista. Roskaruoan syömisen jätin jo aikaa sitten, mutta söin normaalia koti-/kouluruokaa ja herkkuja. Vanhoja kuvia en ole pystynyt katsomaan pitkiin aikoihin - ja olen poistanut melkein ne kaikki, sillä häpesin ulkonäköäni niin paljon.

7 luokka
 
Yläasteen alettua innostuin yhtä enemmän urheilusta: otin osaa juoksutapahtumiin ja kävin isän kanssa lenkeillä. Kumma kyllä, juoksu ei koskaan ollut itselle ''pakkoliikuntaa'', vaan nautin siitä todella. Päivittäiset jumpat ja kuntopyöräilyt sitä vastoin olivat kaikkea muuta kuin mieleisiä.
 Elin koko seiskaluokan karkeilla: söin viikolla lähes pelkästään karkkia ja ananasta, viikonloppuna söin perheen kanssa kotiruokaa. Roikuin illat kahviloissa, ettei tarvitsisi olla kotona syömässä. Muistot noilta ajoilta ovat kuitenkin pääosin hyviä: vietin paljon aikaa ystävien kanssa, minkä voimalla jaksoin kasvavan ahdistuksen.
 
8 luokka
 
Kasiluokalla päädyin ensimmäistä kertaa terveydenhoitajan puheille: nurinkurista kylläkin, se oli suurin syy alkaneeseen alamäkeen. Jouduin pitämään ruokapäiväkirjaa, joita terkka aina kommentoi.. ''Miten voit laihtua, vaikka syöt melkein normaalisti?'' Minkä tietenkin käänsin: Syön aivan liikaa, täytyy vähentää. Päätin vähentää aina yhden ruoka-aineen seuraavaan kertaan mennessä. Päätin laihtua ihan vähäsen aina ennen seuraavaa tapaamista. 
Tämähän ei tietenkään pitkään vedellyt, ja pian oli ensimmäinen lääkäriaika varattuna.
      En ikinä unohda sitä tunnetta, kun kävelin verikokeiden jälkeen sairaalan käytävällä ja mietin:    tällaistako elämäni tulee jatkossa olemaan?

9 luokat
 Ysiluokka menikin sitten yhdessä sumussa: en pystynyt keskittymään koulussa, ravasin parin viikon välein sairaalassa ja yritin pitää kaiken kasassa edes jotenkin. Rippikoulu? Olin leirillä kaksi päivää, minkä jälkeen lähdin kotiin. Pääsin kyllä ripille, mutten muista siitäkään juuri mitään. Seurustelu? Jos viikottain nähty lääkäri käy, niin sitten kyllä.
 Tiesin jo ensimmäisenä koulupäivänä, että joutuisin pian osastolle. Lopulta siihen menikin puolisen vuotta: jokaisella sairaalakäynnillä uhkailtiin, mutta mitään ei tehty. Lupasin aina muuttaa tapani, mutten muuttanut mitään. Olin liian syvällä sairaudessa ja melkein toivoin, että pääsisin osastolle pakoon koulun stressaavuutta, ahdistusta ja uupumusta.
 Kun lopullinen päätös osastojaksosta päätettiin, en olisikaan enää halunnut jäädä. Itkin koko lopun päivän ja yön, sillä vasta silloin tajusin asian vakavuuden. Sain kaksi vaihtoehtoa: joko alan syömään tai joudun nenä-mahaletkuihin. Niinpä siis aloin syömään. Se oli yhtä helvettiä, mutta olin päättänyt välttää letkut. Siitä päätöksestä sitten pidinkin kiinni loppuun asti, enkä ole ikinä letkuruokinnassa ollut.
 Ah, tuosta tyylistä voisi antaa kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. :-D Mutta siis..
 Lastenosaston jälkeen siirryin nuorisopsykiatrian osastolle, sillä olin niin masentunut ja ahdistunut. Yllättävää kyllä, aloin viihtyä tuolla osastolla aika hyvin. Hoitajat ja muut nuoret olivat niin mukavia. Viikonloppulomille pääsin vain harvoin ja aika kului hitaasti, mutta jotenkin sen vaan pakon edesssä kesti. Söin osastolla viisi kertaa päivässä, mutta jätin aina jotain syömättä. Ironista kyllä, laihduin osaston liikkumattomuudella ja loputtomalla syömisellä lähemmäs kymmenen kiloa.
 
Välillä jouduin takaisin lastenosastolle, sitten taas nuorisopsykiatrialle. Aika kului ja luokkalaiset saivat jo päättötokarit koulusta. Elämä tuntui vellovan paikallaan, eikä tulevaisuudella tuntunut olevan mitään annettavaa. Tiesin, että osastolta päästäkseen olisi nostettava painoa, mutten ollut siihen valmis. Niinpä siis vain venytin ja venytin osastollaoloaikaa omilla valinnoillani..
 Kirjauduin osastolle 14-vuotiaana ja lähdin sieltä 15-vuotiaana. Olin sairaalassa yhdeksän kuukautta - ja sieltä lähtiessäni päätin, etten enää ikinä tulisi takaisin!
 Osaston jälkeinen kesä oli yhtä aikaa vaikea ja onnellinen. Olin ehkä menettänyt lähes kaikki ystäväni, mutta ainakin olin vapaa sairaudesta. Olin ehkä mielestäni lihava, mutta ainakin pystyin tuntemaan jotakin.
 Sitten aloitin yhdeksännen luokan uudestaan. Kaikki ystäväni olivat jo lähteneet jatkamaan lukioihin ja ammattikouluihin, enkä tuntenut ketään. Pääsin kuitenkin ihan mahtavalle kuvisluokalle, jossa tutustuin ihaniin ihmisiin. Alkuvuosi meni ihan hyvin ja kävin syömässä koulun ruokalassa, mutta pikkuhiljaa alkoi taas alamäki..
 ..kunnes oltiinkin taas tässä tilanteessa. Jälkeenpäin katsottuna näytän oikeastaan aika kamalalta. Olin kuitenkin omalla tavallani onnellinen ja viihdyin luokassani. Panostin opiskeluun ja valmistuin hyvin arvosanoin, kuten olin ennen kouluvuotta päättänyt.

Lukion 1.
 Lukion ensimmäisellä olin taas aika syvällä kaivamassani kuopassa. Kävin sairaalassa parin viikon välein, mutten suostunut näkemään ongelmaani. Söin naurettavan huonosti, enkä jaksanut juuri keskittyä koulussa. Saatoin opiskella saman asian kymmeneen kertaan, mutten muistanut siitä sanaakaan.
 Suurin herätys tuli yllä olevaa kuvaa edeltäneellä sairaalakäynnillä: sain viikon aikaa nostaa painoa, muuten joutuisin takaisin osastolle. Tein päätökseni ja söin herkkuja päivittäin, sillä halusin jatkaa opiskelua. Sain painoa nostettua ja vältyin osastolta. Samalla tuo viikko herätti ajattelemaan, että haluanko todella päätyä takaisin osastolle / elää jatkuvassa pelossa sinne joutumisesta, vai alkaisinko vain syömään.
 Loppuvuosi menikin sitten jo paljon paremmin. Söin, jotten joutuisi osastolle.
 

Lukion 2.

 Toisen lukiovuoden alku oli oikeastaan hyvää aikaa: olin itsevarma, enkä inhonnut ''pyöreämpää'' olemustani. Kävin salilla ja innostuin siitä ihan täysillä. Seurustelin vähän aikaa ja juoksin baareissa parin viikon välein. Se oli jännittävää - ja tunsin ensimmäistä kertaa eläväni elämääni tosissaan.
 Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan, ja niin kävi tälläkin kertaa. Seurustelusuhde päättyi lyhyeen ja pakenin taas sairauden tuomaan turvaan. Oli paljon helpompaa järjestää päivät syömisen ja urheilun ympärille.

Lukion 3.
 Kolmantena vuotena stressasin YO-kirjoituksista ja hoitosuhteen päättymisestä. Olin ensimmäistä kertaa omillani, sillä olin yli-ikäinen lastenosastolle. Kävin kerran kuussa lukioterveydenhoitajan vastaanotolla, mikä ei todellakaan ollut riittävästi. ''Ai, olet laihtunut viisi kiloa. Se ei ole kyllä hyvä asia. Oletko kuitenkin syönyt?'' ''Olen joo, aika yllättävää, että paino on pudonnut.'' ''No, ei sille sitten mitään voi. Nähdään taas kuukauden päästä.'' Niin..
 
Oikeastaan surullisinta oli se, että näiden kuvien aikaan yritin tosissani parantua. Yritin lisätä syömistä ja olin motivoitunut parantumaan. En kuitenkaan uskaltanut pyytää apua keneltäkään, joten olin ihan yksin sairauteni kanssa. En ollut tarpeeksi vahva taistelemaan sitä vastaan, vaan vajosin todella alas.. Alemmasta kuvasta näkee sen, mitä anoreksia oikeasti on: se on surullista, rumaa ja kaikkea muuta kuin kaunista. En halua enää ikinä näyttää tuolta!
 Kaiken keskellä valmistuin kuitenkin lukiosta. Yksi aikakausi oli ohi ja oli aika siirtyä seuraavaan..

Lohja
 Opiskelu Lohjalla oli minun kohdallani tarvittava sysäys parantumiseen. Aloitin samoihin aikoihin käynnit aikuispsykiatrianpolin syömishäiriötyöryhmässä - ja aloin ensimmäistä kertaa ottamaan hoidon vastaan. Aikaisemmin asetelma oli aina ollut minä vastaan lääkärit, mutta nyt olin tarpeeksi viisas ottamaan hoidon vastaan. Loppujen lopuksi hoito on kuitenkin aina ollut minua varten, ei mikään salaliittoteoria minua vastaan.
 Viihdyin Lohjalla aivan älyttömän hyvin, mutta samalla jouduin sietämään jatkuvaa ahdistusta muuttuvasta kropasta. Välillä se tuntui liian vaikealta, mutta jaksoin ihanien luokkakaverien voimalla. Vuosi Lohjalla kasvatti ihan älyttömästi, ja aloin näkemään elämää myös sairauden ulkopuolella.
 Nyt opiskelen koulussa, johon olen aina halunnut. Eikä se painon nouseminen lopulta ollutkaan niin kamalaa. Välillä on ehkä vaikeita päiviä, välillä tekisin mitä vain ollakseni taas laiha. 
Toisaalta elämänhalu voittaa aina lopulta: nyt on oikea hetki parantua, ei huomenna tai viikon päästä. Koskaan ei tule parempaa hetkeä parantua, on vaan uskalletta ja annettava elämän voittaa.


Tässä se nyt oli. Vielä on matkaa jäljellä, mutten olisi ikinä uskonut pääseväni tähän pisteeseen. Osaan välillä arvostaa kehoani: välillä olen tarpeeksi viisas peittämään sen suuremmilla vaatteilla. Välillä haluan kääntyä takaisin, mutten tee niin.  
Kymmenen vuotta tätä helvettiä, eikö nyt voisi alkaa jo elämään oikeasti? :-)

14 kommenttia:

  1. Onko sulla ollut joskus kuvia irc-galleriassa? Noi yläasteajan kuvat oli niin tutun näköisiä, että tuli ihan semmonen olo, että oonkohan joskus stalkannut sua XD

    Tosi pitkän ja raskaan matkan oot kulkenut, mutta ihanaa oot uskaltanut päästää irti syömishäiriöstä! Saat olla ylpeä itsestäsi ♥ Ja hei sun kropassa ei oo mitään peiteltävää, näytät vaan miljoona kertaa upeemmalta kuin luurangonlaihana. Mutta ymmärrän toki, että kehon muutoksiin sopeutuminen vie aikaa, ja rennot, isot vaatteet tekee mukavamman olon kun ahdistaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, kiinni jäin.. XD Kävin siellä yläasteaikoina vähän turhankin usein..
      Kieltämättä kymmenen vuotta on vähän turhan pitkä aika. Kiitos, niin tosiaan saa ja pitää olla! Paljon on työtä tehty tämän tilanteen eteen..
      Kiitos! ;) menee varmaan vielä aikaa ennen, kuin pystyn ihan täysin näkemään asian niin. Sen aikaa pukeudun isoihin neuleisiin!

      Poista
  2. Oon aika uusi lukija joten tuli hyvään saumaan tämmöinen "pikakelaus". Kymmenen vuotta on jo enemmän kuin tarpeeksi - ihan liikaakin. Itsellä alkaa nämä kolmekin vuotta tuntua liian monelta hukkaan heitetyltä, vaikka onhan kokemus kasvattanut ihmisenä mielettömästi.

    Sulla taisi mennä aika monta vuotta muka-parantumiseen, eli siihen että juu juu isoja muutoksia ollaan tekemässä mutta oikeasti meneekin sielt mistä aita on matalin. Ainakin tunnistan itteni monesta sun vaiheesta, ja varmaan nekin vaiheet on pakko käydä tän toipumismatkan aikana. Oon kyllä aika pöyristynyt tosta hoitokontaktien loppumisesta kuin seinään, mikä ihme toi terveydenhoitajakin oli olevinaan!
    Valtavan hienoa työtä oot tehny kiivetessäsi ylös pohjalta uudelleen ja uudelleen! Mutta valtavaksi et ole kyllä itse siinä tullut samalla :) Antaa palaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa lukijaksi, vähän näin myöhässä. :) Kymmenen vuotta on ihan liikaa, mutta niin on kolmekin. Jokainen sairaudelle menetetty vuosi on liikaa. Onneksi niistäkin kuitenkin oppii jotain - ja myöhemmin osaa arvostaa terveyttä ihan uudella tavalla!
      Kieltämättä juuri noita muka-parantumisia on ollut. On kyllä tosissaan halunnut eroon sairaudesta, mutta pelko lihomisesta on kuitenkin vienyt voiton. En edes muista, miten monta kertaa olen "yrittänyt" aikaisemmin parantua..
      Hoidot loppui yllättäen, vaikka niiden olisi tullut jatkua vielä toisella polilla. Paikkaa ei kuitenkaan löytynyt ja päädyin terkan vastaanotolle. Se oli kieltämättä näin jälkeenpäin ajateltuna todella huono ratkaisu..
      Kiitos paljon! Hyvä kuulla myös, etten ole vielä ihan valtava.. :)

      Poista
  3. Pitkään tarinaasi seuranneena voin sanoa rehellisesti: Olen onnellinen siitä, että valitsit parantumisen. Olet ihailtavan vahva ja kaunis ihminen. ♥ Mulla on muuten vieläkin se sun tarrakuva, jonka lähetit silloin sen paketin mukana, jonka voitin blogiarvonnastasi (en ihmettele yhtään jos et muista enää). Se on liimattuna mun tärkeän runo/muistikirjan sivulla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä, sillä valinta olisi voinut olla kumpi tahansa. Tämä on kuitenkin oikea tie, siitä ei ole epäilystäkään! :') En muistanutkaan, että laitoin pakettiin mukaan myös kuvan.. Mutta voi, ihana kuulla, että se on päässyt oikein tärkeään vihkoon. :)

      Poista
  4. Voi apua, toi tyyli! :'---D Mä en tiedä saaks tää sairaus jotenkin myös menettämään tyylitajunsa ja pukeutumaan miljoonaan väriin/kuosiin samaan aikaan, vai mitä ihmettä? Näyttää nimittäin melko tutulta! Mutta hymy viimeisissä kuvissa ♥ kaunis! :)))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä XD oon joskus miettinyt ihan samaa, ja samaan lopputulokseen päätynyt. Miksi täytyy sekoittaa sata eri kuosia ja väriä? Eihän se voi mitenkään toimia!
      Kiitos ihana. :')

      Poista
    2. jep mäkin tunnistan tän tuhannen värin tyylin. :'D te sentään olitte vielä teinejä mutta itse pukeuduin samalla tavalla yli kakskymppisenä. osastolausuntoihin merkitty: "pukeutuu kuin lapsi."

      Poista
  5. Mua alkoi vähän itkettää, koska itse olen 31-vuotias ja kans talsinut syömishäiriön kanssa puolet elämästäni. Mä niin toivon, että tää on nyt se alku sulle, tai ei edes mikään alku, sä oot jo ELOSSA. Ainutkertaiset elämämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, se on jo pieni ikuisuus, minkä olet sairastanut.. Tämä on ehdottomasti alku, en käänny enää takaisin. Vaikka laihuus miten houkuttaisi, en enää ikinä tahdo takaisin sitä elämää, jota olen niin pitkään elänyt. Ja todellakin, me ollaan elossa - eikä se ole mikään itsestäänselvyys. Ollaan voitettu jotain jo nyt. :)
      Sen haluan kyllä sana, että parantuminen on AINA mahdollista. Ihan sama, vaikka olisi sairastanut kymmenen tai viisitoista tai vaikka kaksikymmentä vuotta. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Täytyy vaan aloittaa nyt, täytyy lakata pelkäämästä - ja voin vakuuttaa sen olevan kaiken vaivan arvoista<3

      Poista
  6. oot päässy iha älyttömän pitkälle siitä ku ekan kerran tapasin sut. toivon että jaksat samalla tarmolla vielä eteenpäinkin! ihan mieletön ihailu ja kunnioitus sua kohtaan oikeesti. oot supersankari<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, kiitos! :') Samaa voisin sanoa sulle: en tiedä, muistatko enää, mitä sanoin sulle silloin aikanaan. Kuitenkin jos muistat, olen edelleen samaa mieltä. Ihailen ja kunnioitan sua myös ihan älyttömästi.
      Samalla tarmolla jatkan myös tästäkin eteenpäin! :D

      Poista
  7. Ihan hurjasti tsemppiä siulle!! Itsekkin koitan parantua anoreksiasta ja alan jo olla melkein fyysisesti parantunut mutta psyykkinen puoli on vielä tosi heikossa jamassa. Kaikki aikanaan. Toivon vaan että voisin ensi vuonna 18v päivänä nauttia elämästä ja hetkestä ilman etta tarvii miettiä painoa tai kaloreita. En voi vielä tietää millainen tilanne on mutta mie tosiaan yritän parantua. Kaikkea hyvää siulle<3

    VastaaPoista