Nykyinen tilanne

Kuinkahan monta kertaa olen yrittänyt kirjoittaa tämän hetkisestä tilanteesta syömisten osalta, mutta jättänyt kuitenkin tekstin hautautumaan luonnosten sekaan? No, tällä kertaa ajattelin viedä homman loppuun asti. Tässä siis se useaan otteeseen kyselty, tämän hetkinen tilanne syömisten kanssa. Postauksen kuvat ovat ihan vaan joitain randomeja otoksia edellisen ja tämän vuoden puolelta. :-)

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että onneksi pääsin taas takaisin hoidon pariin. Olen nyt jo vajaan vuoden ajan käynyt aikuispsykan syömishäiriötyöryhmän vastaanotolla. Niin kiva, kuin olisikin sanoa, että pärjää yksin eikä tarvitse kenenkään apua, ei se olisi totta. Loppujen lopuksi vastuu parantumisesta on vähän turhan suuri taakka yhdelle kannettavaksi. Tällä hetkellä käyn psykologin vastaanotolla joka toinen viikko, minkä lisäksi on hoitoneuvottelut muutaman kuukauden välein. Fyysistä puolta tarkkaillaan säännöllisillä punnituksilla ja verikokeilla. Olen myös jonossa fysio- ja ravitsemusterapiaan. Molempiin on tällä hetkellä jonoa (fysioterapiaan 9 kk ja ravitsemusterapiaan 7 kk). Ollaan kuitenkin keskusteltu psykologin kanssa, josko saataisiin minulle tapaaminen ravintoterapeutin kanssa jonon yli. Tällä hetkellä kun ei mitään ravitsemussuunnitelmaa ole, ja olisi ehkä ihan järkevää hankkia sellainen ennen lokakuuta.

Tällä hetkellä menee moneltakin osaa paremmin, mutta vielä on paljon työtä tehtävänä. Syön enemmän, kuin ennen, mutta melko rajoittuneesti. Vaikeimpia ruokia ovat leipä, pasta, peruna ja riisi. Puuroa ja karjalanpiirakoita voin kyllä syödä joskus, mutta niitäkin ponnistelujen kautta. Rasvakammo on siis vaihtunut hiilarikammoon. Olen kuitenkin ottanut pieniä askelia, kuten syönyt banaania. En edes muista, kuinka kauan kielsin itseltäni tuon hedelmän... Näiden lisäksi myös valkoinen/puhdistettu sokeri tuottaa päänvaivaa, joten esimerkiksi herkkujen syöminen on hankalaa. 

 Siitä huolimatta, että tekemistä riittää, olen myös edistynyt. Aikaisemmin saatoin pitää jopa yhdeksän tuntia väliä, että voisin syödä hieman isomman iltapalan. Ei kovin fiksua, eikä terveellistä, jos minulta kysytään. Se oli yhtä heikotusta ja väsymystä päivästä toiseen. Oikeastaan koko viikko oli yhtä sinnittelyä, että saattoi perjantaina syödä vapaammin suklaata tai jotain muuta herkkua.  Enää en elä pelkkiä perjantaita odotellen, vaan pyrin nauttimaan jokaisesta päivästä. En pahemmin herkkuja syö, mutta silloin kun syön, otan mielummin palan suklaata ilman erillistä karkkipäivää.

Nykyään syön melko säännöllisesti, ja pyrin pitämään huolen, ettei ruokailujen välille jää yli neljää tuntia. Näin olo on energisempi, eivätkä verensokerit pääse laskemaan. Nimim. tänään tuli juuri yli viiden tunnin tauko, minusta riippumattomista syistä, syömisten väliin, ja hetihän se verensokeri laski ja olo oli sen mukainen... Säännöllisen ruokarytmin lisäksi olen oppinut kokeilemaan uusia ruoka-aineita ja ottanut osan käyttöön ihan päivittäin: pähkinät, soijajukurtti, mysli,... 

No, kuitenkin, olennaisinta on se, että uskallan vähän rohkeammin valita kaupasta sen tuotteen, jota tekee mieli - enkä sitä, jossa on vähiten kaloreita.

Aamupalan, iltapalan ja välipalan osaan hoitaa jo melko mallikkaasti, mutta usein varsinainen ruoka on kompastuskivenä. Tiedän, että jokaisena päivänä olisi syötävä lämmin ateria, mutta käytännössä se toteutuu aivan liian harvoin. Viikonloppuisin pidän huolen, että syön "oikean" aterian, mutta arkena ateria korvautuu liian usein jollain enemmän välipalaksi lueteltavana.. Haasteena olisikin ainakin parantaa tätä asiaa - ja yrittää opetella syömään leipää edes silloin tällöin. Pitäisi voittaa tiettyjen ruoka-aineiden pelko ja pyrkiä monipuolistamaan ruokavaliota. Oikeastaan noita haasteita riittää ihan listaksi asti, mutta first things first - vai miten se meni? :) 

Kehonkuva on tietenkin se asia, jonka kanssa joutuu työskentelemään eniten. Tällä hetkellä on vaihdellen päiviä, jolloin näytän mielestäni ihan hoikalta (jopa laihalta) ja päiviä, jolloin ei edes haluaisi katsoa peiliin. Paino ei ole noussut ihanteellisella puolen kilon viikkotahdilla, eikä edes kilon kuukausivauhdilla - mutta olen kuitenkin täysin vapaaehtoisesti ja omasta tahdosta saanut sen nousemaan hieman. Oikealla suunnalla siis ollaan, kaikesta hitaudesta ja ajoittaisista takapakeista huolimatta. Välillä olen asiasta äärimmäisen ylpeä, välillä tunnen valtavaa syyllisyyttä ja toivon painon putoavan "edes ihan vähäsen". Yritän kuitenkin työstää niitä asioita, jotka aiheuttavat ahdistusta: ja välillä olenkin huomannut, ettei asia edes liity syömiseen /kroppaan millään tavalla. Olen sairastanut jo niin pitkään, että parantuminen ei tule tapahtumaan hetkessä. Olen kuitenkin hyväksynyt asian, enkä anna sen lannistaa. :'-)

Mikä nyt sitten on toisin, kuin ennen? Miksi parantuisin tällä kertaa, kun en ole onnistunut ennenkään? No, yksi isoin vaikuttaja on tietenkin, että pääsin takaisin hoidon piiriin. Tiedän, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse, vaan apua on kyllä tarjolla. Se vähentää paineita ja luo tunteen turvallisuudesta. Jollain tavalla asiat ovat muutenkin toisin. En enää pelkää, että romahdan takaisin kuilun pohjalle, vaikka välillä olisikin huonompia päiviä tai jopa viikkoja. Tiedän ja hyväksyn sen, että takapakit kuuluvat parantumiseen. Yritän olla armollinen itselleni, ja ymmärtää sen, ettei muutos tapahdu hetkessä. Paljon on vielä työtä tehtävänä, mutta päättäväisyydellä siitäkin selviää.  

 Siinäpä se sitten olikin näin pähkinänkuoressa. Miten ihmeessä onkin ollut niin mahdottoman vaikeaa saada tällaista postausta aikaiseksi?