Vähän sairaudesta

Lupailin vähän aikaa sitten kirjoittaa taas vähän sairaudestani ja heti alkuun sanon, että en ole kirjoittanut oikeastaan puhtaasti näistä syistä:
a) olen sairastanut jo niin kauan, että välillä unohdan sairastavani ollenkaan ja teen tiettyjä asioita enemmän rutiinilla. En siis tarkoita, että olisin unohtanut sairauteni, vaan että en kulje sen kanssa käsikädessä päivästä päivään ~ elämääni mahtuu myös paljon muuta, mistä kirjoittaminen on helpompaa.
b) todellisuudessahan tämä blogi ei edes käsittele puhtaasti syömishäiriötä, vaan elämääni noin yleensä. Juuri tästä syystä en lopettanut kuvieni lähettelemistä, vaikka jotkut ''syyllistivät'' minua muiden thinspiroimisisesta. Kirjoitan siis omasta elämästäni ~ jossa sairaus kyllä näkyy kehoni kautta ~ mutta en lisää kuviani mainostaakseni sairauttani, vaan koska se on osa elämääni. Lisäksi on vaikea esitellä joitain vaatteita kuvaamatta niitä päällä.. Toivottavasti tästä ei syntynyt mitään väärinkäsityksiä ja ymmärsitte tarkoitukseni! :-)
c) sairaudesta kirjoittaminen tuntuu vaikealta ja joskus turhan henkilökohtaiselta, enkä tiedä, miltä näiden asioiden kuuleminen tuntuu terveiden ihmisten mielestä.

En vieläkään osaa sanoa tarkasti, milloin suhteeni syömiseen ja vartalooni muuttui niin kieroutuneeksi, että sen saattoi laskea sairaudeksi. Ensimmäistä kertaa yritin laihduttaa ollessani vain 8-vuotias ~ jos sitäkään. En tuolloin tiedostanut sairastumiseni syytä, mutta tiesin olleeni onneton jo hyvin pitkän aikaa. Ajattelin, että laihtuminen muuttaisi asiat paremmiksi ja masennus haihtuisi yhdellä pyyhkäisyllä.. Niin ei kuitenkaan arvatenkaan käynyt, alkuvaiheessa masennuin entisestäni.

 

Ensimmäistä kertaa paino alkoi todella pudota vasta seitsemännen luokan alussa, vaikka olin tuhansia kertoja yrittänyt jättää ruokavaliosta milloin mitäkin tai liikkua järjettömän paljon, kuusi kertaa viikossa ja yleensä useamman tunnin kerrallaan.

Täysin asiaan kuulumattomasti: rakastan noita hiuksia! :_:

Kahdeksannella luokalla olin jo totaalisesti sairauden vietävissä ja todellinen alamäki alkoi. Paino putosi nopeasti, enkä pystynyt hallitsemaan sitä, vaikka jossain välissä todella yritin, etten joutuisi sairaalaan, josta uhkailtiin.

Osastoajoistani olen kirjoittanut jo aikaisemmin, enkä niihin halua enää uudestaan palata, koska muistot ovat vieläkin liian kipeitä ja vaikeita. Olin sairaalassa yli yhdeksän kuukautta ja suurimman osan tästä ajasta elin jonkinlaisessa psykoosissa. Eristäydyin täysin omaan maailmaani, omistauduin kokonaan päiväkirjalleni, enkä osannut enää kunnolla keskustella ihmisten kanssa. Hoidosta huolimatta painoni putosi lukemiin, joita en voi näin jälkeenpäin, kuin kauhistella..

10.03.2010

''Mut siirrettiin tänään takasin lastenosastolle.. erikoistarkkailuun. ****** sanoi, että saatan kuolla ihan milloin vain. Mulle laitetaan siis ehkä nenämahaletku huomenna. Ne haluaa lihottaa mua kaksi kiloa kahdessa viikossa.. En pääse koskaan kotiin. Koko elämä on niin yhtä helvettiä, että joka ikinen hetki on yhtä piinaa vain. Oon itkenyt niin paljon, että silmiä kirvelee. On niin helvetin sietämätöntä elää tässä ruumiissa.. edes isoimmat paidat ei ole enää okei. Mä voin saatana soikoon vyöryä täällä. Vitun paskaa elämää.''

24.03.2010

''Mä en ole ollut enää yli kahteen vuoteen se Mervi, joka olen luullut olevani. Mä olen voimakas, mä olen musertava. Satutan kaikkia, vaikka aluksi halusin vaan satuttaa itseäni. Mä en tiedä, rakastanko teitä todella, vaikka se Mervi, joka kituu mun painoni alla, rakastaa teitä niin, että se sattuu. Se Mervi ei ole lakannut hetkeksikään rakastamasta teitä - tai edes elämää.
Eilen itkin ja sanoin, että multa on viety se kaikki, mikä on mulle tärkeää: mahdollisuus laihtua. Mutta laihuus on juuri se, mikä vei multa kaiken, vapauden, kodin, ystävät (siis ei kokonaan, mutta vain kauemmas), luvan ulkoilla, luvan elää.. Se vie kaiken, eikä siltä pääse pakoon. Aina se löytää mut, eikä siltä voi piiloutua.
Siksi mä pyydänkin; antakaa käsi, antakaa voimaa, älkää jättäkö yksin. Sillä te olette mun ainoa keino pelastua.''

11.05.2010

''Ihmettelen tosiaan tätä muutosta, mikä on tapahtunut alle kuukaudessa! Viime kuussa olin niin lukossa, että tahdoin vaan kadota. En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, olisi sopinut ajatuksiini aika hyvin... Mutta nyt voin todeta hymy huulilla, että elämä on ihanaa. Ja kuinka kaunista kaikki onkaan! En uskaltanut vielä vähän aikaa sitten edes haaveilla, että pääsisin kuukauden sisällä pois osastolta, mutta nyt tosiaan näyttää siltä, että se onnistuu. Maanantaina kokoan jo kaikki ateriat itse, vaikka kuukausi sitten ajatus minkään aterian kokoamisesta tuntui ihan mahdottomalta!

Tällä kertaa mä paranen, tiedän sen todella. Täältä tullaan normaali elämä! Tuntuu niin oudolta opetella uudestaan sellaisia asioita, joiden pitäisi tulla luonnostaan.. Ulkona syömistä, satunnaista herkuttelua, oikeaa määrää urheilua,.. Mutta silti on niin hienoa, kun on saanut yliotteen tästä sairaudesta. Mä en tosiaan uskonut, että elämä voisi todella olla joskus näin hienoa! Tai siis.. sellaista, kun voi olla kotona, eikä kokoajan joku kyttää, mitä syön tai miten liikun tms.''

20.06.2010

''Nyt mulle alkaa todella riittää! Anoreksia saa viimein lähteä - ja hitot siitä, etten voi olla laiha! En enää jaksa joka päiväistä tuskaa ja itseinhoa. Tahdon tulla normaaliksi, ehjäksi ihmiseksi, enkä olla koko ajan ihan sirpaleina ja epävarma kaikesta. Ei mussa ole mitään vikaa, olen ihan hyvä näin.''

Joskus mietin, millaista elämäni olisi ollut ilman anoreksiaa. Mietin vuotta, jonka tuhlasin sairaalassa, kuihtuneita ystävyyssuhteita ja kivuliaita, yksinäisiä aikoja ja tuhansia itkuja. Asiat olisivat luultavasti toisin ~ olisin voinut säästyä niin paljolta pahalta ~ ja ennen kaikkea olisin voinut säästää perheeni ja ystäväni tältä.. Mutta toisaalta koen myös, että kun tästä kerran parannun, olen ainakin saanut elämältäni sellaisen koulun, jota en pitkään aikaan (jos koskaan) unohda. Ehkä tämä on ainoa keino selvittää lapsuuden paha olo ja ne asiat, joista en koskaan uskaltanut puhua. Mutta se mitä tässä nyt haluan sanoa on, että olen todellakin viimein päässyt pois masennuksen syvästä suosta. Sairaalasta pääsyn jälkeen muutin asennettani elämää kohtaan ~ tutustuin paremmin vanhempiini ja opin kiitollisuutta siitä, mitä minulla jo ennestään on. 

Elämä on ihana asia, eikä sitä pidä heittää hukkaan sairauden, masennuksen tai menetyksien vuoksi! Enkä todellakaan suosittele anoreksian ihannointia kenellekään. Anoreksian tarkoitus on vain saattaa sinut hitaaseen, ja äärettömän julmaan, kuolemaan. Jos ajattelet, että kostat ihmisille, jotka ovat haukkuneet sinua ~ kostat lopulta vain itsellesi sekä osoitat kiusaajille, että olet epävarma ja he ovat osuneet arkaan kohtaasi. Nämä asiat tuntuvat vaikeilta ja ylitsepääsemättömiltä nyt, mutta vuosien päästä on jo helppo nauraa ''voi ei, söin palan kurkkua, nyt lihon muodottomaksi'' tms. ajatuksille! Ja tämä on hyvä päättää isäni sanoihin ~ joista alunperin suutuin, ja joihin en osaa vieläkään suhtautua ihan leikillä, mutta ymmärrän, mitä hän niillä tarkoitti: 

''Eihän kukaan voi olla dieetillä ikuisesti!''