1) Sain kuulla eräältä tukihenkilöltäni hänen toiveitaan siitä, miten hoito etenisi parhaiten. Hänen mielestään ensimmäinen tavoite olisi se, että oppisin tuntemaan itseni. Hermostuin väitteestä ja tokaisin, että kyllähän minä nyt itseni tunnen. En pidä siitä, että useat ihmiset (siis ne, jotka hoitavat sairauttani) luulevat tuntevansa minut läpikotaisin - että minä ajattelen automaattisesti näin, koska olen anorektikko, että puhun, käyttäydyn, hengitän juuri näin, koska olen anorektikko. Keskustelun jälkeen olen kuitenkin miettinyt, että kuka minä ihan oikeasti olen. En ole varma, missä menee sairauden ja minuuden raja - en erota sairaita ajatuksia terveistä. Osaan kyllä sanoa, mitä arvostan elämässä, osaan sanoa, että rakastan. Ongelma vain on, että jos joku kysyisi minulta, kuka olen, mitä vastaisin?
Olen usein huomannut, että moni ihminen (siis lähinnä ne, jotka eivät tunne minua..) osaa kertoa selkeästi, kuka minä olen - ja ei, he eivät silloin kerro nimeä tai hiusteni väriä. Olen anorektikko. Harva tietää nimeäni, harva tietää, mitkä asiat minulle merkitsevät, mutta sairauden he kyllä näkevät. Kun tapaan sukulaisiani pitkästä aikaa, he kysyvät olenko muistanut syödä.
Joskus käsitän itsenikin vain anorektikkona - sellaisena, joka ei tee mitään muuta, kuin laskee ruokapakettien tuoteselosteita, eikä ota keksiä kahvipöydässä. Mutta enhän se ole minä? Minulla on ajatuksia, tunteita, rakkautta! Sen vuoksi en siis pidä, kun ihmiset käsittelevät minua sairautena - luulevat minun tekevän kaikkia niitä asioita, joita se kuollut anorektikkomalli teki. Tai se tyttö, joka puhui aamulehden viidennellä sivulla.
Nyt haluan oppia tuntemaan itseni - haluan ottaa selvää siitä, mitkä ovat omia ajatuksiani ja mitkä sairauden sanelemia. Haluan olla elävä, ajatteleva, tunteva ihminen ja haluan tuoda esiin oikean personallisuuteni sairauden kätköistä!
2) Vapaa-aika on jäänyt koulun takia tietysti vähemmälle, mutta olen ehtinyt kierrellä vähän kaupassa ja kirpparillakin. Kaupassa kävin jo eilen, mutten sitten eilen viitsinyt kirjoittaa, kun kone sekoili niin pahasti (tosin kyllä se nytkin sekoilee...!). Ostin yhdestä parturiliikkeestä hiusvärin ja värjäsin hiuksiin tummanvioletin raidan.. Takaa jäi kyllä vähän näkymään tuota edellistä punaista, joten värjäilen vielä toistamiseen, mutta ei sillä nyt niin hirveä kiire ole.
Ja lopulta oli sitten pakko ostaa vielä Hello Heimo -mukikin! : D Se oli kyllä ihan vastuttamattoman ihana. Ennen keräilin Hello Kittyä, mutta lupaan alkaa keräilemään Hello Heimoa, jos sitä tulee kauppoihin enemmän. XD Kuva on napattu Googlesta, kun en saanut kunnollista kuvaa omastani ja kyseessähän on siis muuten Fingerpori -nimisen sarjakuvan hahmo Heimo Vesa.
3) Kouluun palaaminen ei ollut mitenkään erityisen kamalaa. Ainoastaan aamuherätykset tökkii, mutta en usko sen olevan mitenkään poikkeavaa. Aamuisin on siis edelleen hemmetin vaikea koota itseään niin, että jaksaisi tehdä asiat ja uskoisi selviävänsä hyvin iltaan. Koulussa toivottomuus onneksi laantuu, joten kun aamusta on päästy, niin nopeasti se koulupäiväkin hujahtaa. :') Lisäksi meillä alkoi tänään luova kirjoittaminen, jota ehdin aloittaa viime vuonna ennen sairaalajaksoa. Nyt pääsin sitten jatkamaan ja olikin niin hauskaa, että kaksoistunti hujahti ihan hetkessä! ♥
