Toivepostaus: muisteluita osastoajoilta

Heips! Syysloma on lähtenyt ihan kivasti käyntiin, ja lähinnä täällä kotosalla on tullut vietettyä aikaa - mutta siitä sitten lisää viikonlopun postauksessa! :') Nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja toteuttaa yhden toivepostausehdotuksen vähän vaikeammasta aiheesta.. Mitään kovin positiivista ei varmaan tälläkään kertaa ole luvassa, mutta luulenpa että täällä on monia, joita kiinnostaa lukea nimenomaan sairauteen liittyvistä asioista. Mitään nollalinjaa ei aiheelle ole, joten yritän aina välillä tulla päivittelemään myös anoreksiaan liittyviä kuulumisia. Tällä kertaa aiheena olisi siis tuo toivottu osastoaikojen muistelu. 

Muistan ikuisesti ensimmäisen ateriani osastolla. Olin itkenyt koko kuluneen päivän, siitä lähtien kun olin kuullut lääkärin ''tuomion'' sairaalaan sisälle ottamisesta. Itkin verikokeissa, sairaalan käytävillä ja osaston sängyllä. Olin riidellyt koko päivän lääkärin, hoitajien ja vanhempieni kanssa.. En ollut syönyt lämmintä ''oikeaa'' ateriaa vuosikausiin, mutta siinä minä nyt istuin pienessä huoneessa edessäni lautasellinen höyryävää risottoa. Ohje oli selkeä: syö tai joudut letkuihin. Koko ajatus syömisestä tuntui vastenmieliseltä ja mahdottomalta, mutta siinä minä istuin ja tuijotin ruokaa lautasella. Lopulta söin, hitaasti suupala kerrallaan, ja siihen meni varmasti lähemmäs kaksi tuntia. Kuitenkin tajusin sillä hetkellä, että minun olisi aivan pakko syödä.

Vietin tuolla lastentautien osastolla muutaman viikon, joiden aikana ensin itkin ja söin, kunnes lopulta vain söin. Muistan tuolta osastolta lähinnä verikokeet, jatkuvat ruokailut, itkun sekä viikottaiset punnitukset. Olin tuolloin hyvin hyvin masentunut, enkä sietänyt minkäänlaista kosketusta. Lopulta noiden muutaman viikon aikana aloin kuitenkin hiljalleen kotiutua osastolle - kunnes sain jo siirron seuraavalle.

Seuraava sijoituspaikkani oli nuorisopsykiatrian osasto, mikä oli alkuun aika suuri järkytys. Ajattelin, ettei minussa ollut mitään muuta vikaa kuin etten suostunut syömään. Todellisuudessa en olisi voinut päätyä yhtään parempaan paikkaan.. Tuostakin paikasta muistan elävimmin ensimmäisen aterian. Olin taas kuluttanut päivän itkien (enkä ollut suostunut syömään mitään, eräänlaisena kapinana siirtoa kohtaan), kiukutellut ja riidellyt kaikkien kanssa. Silloin oli nimipäiväni, joten äiti oli tuonut lahjaksi pehmokanin ja koruja - mutta mikä oli kiitos? Itkin ja huusin, että mielummin kuolen kuin jään tänne hullujenhuoneelle.. Ei siis mikään maailman paras päivä. Kuitenkin syödä oli pakko, joten omahoitajani maanitteli minut mukanaan ruokasalin puolelle. Ruokana oli keittoa, ruisleipää ja rasvatonta (ainoa asia, joka tuntui tuona päivänä piristävältä) maitoa. Istuin pöydän ääressä monta tuntia itkien, ja hoitaja istui sitkeästi edessäni ''kannustamassa''. Tuona päivänä vannoin, etten ollut koskaan vihannut ketään ihmistä niin paljoa.

Oli miten oli, kotouduin osastolle muutaman viikon kuluttua. Opin huomaamaan, että omahoitajani oli mitä ihanin ihminen. Osastolla ihanimpia olivatkin juuri ihmiset: omahoitaja, joka vuoroin patisti syömään, vei ulos pitkille kävelyille ja vuoroin keksi mitä ihmeellisimpiä hullutuksia (kuten nosti yllättäen olkapäälle ja alkoi juosta käytäviä pitkin, tai ilmestyi jostain valtavan teippirullan kanssa ja ''muumioi'' minut sillä....). Pidin myös monista muista hoitajista, vaikka joidenkin kanssa olin jatkuvasti haastamassa riitaa. Kuitenkin ihanimpia olivat toiset nuoret, joiden kanssa uskaltauduin lopulta ystävystymään. Oli ihmisiä, jotka jaksoivat kannustaa ja tsempata vaikka loputtomiin. Oli joitain, joiden kanssa keksittiin milloin mitäkin viisasta ja vähemmän viisasta ohjelmaa. Toisaalta oli myös äärimmäisen raskasta joutua näkemään, kuinka paljon näillä rakkailla ihmisillä oli kärsittävänään. Joinain öinä kukaan ei saanut nukuttua yhden huutaessa ja itkiessä. Joskus joku hakkasi rystyset verille seinää vasten. Oli huonoja päiviä, äärimmäisen vaikeita hetkiä - mutta jokainen tuki toista ja ymmärsi.

Osastolla oli kuitenkin vähän vapaammat säännöt koskien ruokailuja, vaikka muut säännöt olivatkin paljon tiukempia. Sen sijaan, että ruokailujani olisi vahdittu aina, oli tärkeämpää pitää huoli säännöllisestä päivärytmistä ja siitä, ettei kenelläkään ollut mitään terävää/vahingoittavaa mukanaan (sakset, kudinpuikot, jopa suoristusraudat ja hiuslakat). Olin tietysti vaikeasti masentunut, joten ehkä näillä säännöillä pystyttiin takaamaan psyykkisen puolen hoito. Opin pelin hengen nopeasti: tajusin, ikävä kyllä, ettei minun täytynyt syödä aivan kaikkea. Löysin aukkoja säännöistä, joiden läpi puikkelehdin muka ovelana. Aloin taas laihtua. Huolimatta siitä, että söin päällispuolisesti hyvin, en kylläkään riittävästi, paino putosi puolessa vuodessa lähes kymmenen kiloa.

Nautin vapauksistani: ajoittaisista kotilomista, puolen tunnin ulkoiluista, porukalla katsotuista elokuvista ja ajasta oman huoneen rauhassa. Viihdyin osastolla hyvin - vaikka tietysti kaipaus kotiin ja elämään sairaalaan ulkopuolella oli raastava - jopa niinkin hyvin, että vietin siellä yhteen jaksoon lähes puoli vuotta. Vietin kotona yhden surullisen joulun ja uudenvuoden, joiden jälkeen palasin takaisin osaston arkeen..

Jossain välissä rajan on tultava vastaan: painoin alle kolmekymmentä kiloa ja sydämen syke oli laskenut järkyttävän alhaisiin lukemiin. Siitä alkoi toinen reissu lastentautien osastolla. Tuo jakso oli kenties elämäni raskainta aikaa; silloin kun en ollut pakotettuna syömään, vahdittiin jokaista liikettäni huoneen lasiseinän läpi. Välttelin ruokia ja liikuin pakonomaisesti, vaikka olin ehdottomassa liikuntakiellossa. Olin toivoton, täynnä itseinhoa ja ainoa pakokeino todellisuudesta oli kirjoittaa, kutoa tai lukea jotakin aina kuin mahdollista. Vihasin tuota aikaa ylitse kaiken, ja osoitin vihani varsin selkeästi kaikille hoitajille ja vanhemmilleni. Luulin, etten koskaan pääsisi pois tuolta osastolta.. mutta onneksi sekin aika lopulta koitti, ja ''pääsin'' takaisin nuorisopsykiatrian osastolle.

Paluu osastolle ei kuitenkaan ollut ihan sellaista kuin olin toivonut: sääntöjä oltiin kiristetty, enkä saanut enää käydä kotona edes päivälomilla. Ahdistuin entistä pahemmin, jolloin minulle määrättiin vahvoja ahdistuslääkkeitä muiden lääkkeiden lisäksi. Jonkin aikaa elämä osastolla oli aivan hirveää ja toivotonta: mutta piristyin sentään tunnin mittaisista kanttiinivierailuista vanhempieni seurassa. Niihin aikoihin tuntui suurelta ilolta, jos sai pelata vanhempien kanssa korteilla, käydä pienellä kävelyllä tai jos ystävä tuli nopealle vierailulle.

Lopulta aloin toipumaan: suurimmaksi osaksi pakon sanelemana, koska tajusin sen olevan ainoa ulospääsykeino sairaalasta. En unohda tuota aikaa ikinä, ensimmäistä kertaa vuosikausiin tunsin olevani lähes onnellinen ja nauroin paljon. Loin ihmissuhteita ja nautin yli kaiken vierailuistani kotona. Sain painon viimein nousemaan ja sain yhä pidempiä kotilomia. Miten hienolta tuntuikaan saada olla kotona kokonainen viikko putkeen! Muistan myös erään kesäpäivän, jolloin lähdin päättämään hoitosuhdetta erään hoitajani kanssa: menimme bussilla satamaan ja ostimme jäätelöt. Sain lahjan käsityökaupasta ja nauroin paljon. Tuona päivänä tiesin, että pääsen pian lopullisesti kotiin. Olin valtavan ylpeä. 

Tietysti osastolta pääsyyn liittyi ongelmia, enkä vieläkään voi kehua olevani terve. Sen kuitenkin tiedän, että mennessäni osastolle olin 14-vuotias teini ja sieltä palatessani olin 15-vuotias nuori aikuinen. Kasvoin tuona aikana valtavasti: opin arvostamaan kodin, perheen ja vapauden merkitystä. Tajusin, että pienistä asioista voi ja pitää nauttia - näin kaiken uusin silmin. Eli vaikka juoduin käymään läpi tuon valtavan raskaan vuoden, jonka jälkeen en ole koskaan palannut entiselleni, olen siitä myös onnellinen ja kiitollinen. Joskus sairaalahoito on anoreksian hoidossa välttämätöntä, enkä varmasti olisi edes hengissä ilman sitä, mutta ikinä uudestaan en enää osastolle halua. Päätin sairaalasta päästyäni, etten sinne enää ikinä palaa - ja hyvin on ainakin tuo lupaus pitänyt!

Tarkoitus oli kirjoittaa vielä vähän nykyisestä tilanteesta, mutta tästä tuli aivan järkyttävän pitkä... :o Ehkä sitten joskus myöhemmin. Mitä mieltä olitte tästä postauksesta? Onko kenelläkään ollut samankaltaisia kokemuksia? :-)

Ps. Kuvat on Googlen kuvahausta.