Aiheella anoreksia

Ehkä nyt olisi jo viimein aika ''tarttua härkää sarvista'' ja kirjoittaa siitä aiheesta, jota on pyydelty jo useampaan otteeseen. Tarkoitan nyt tietysti anoreksiaa ja nykyistä tilannettani. Tämän postauksen voi ilman muuta skipata, jos haluaa lukea vähän iloisemmista aiheista! ;--)

Joillekin syömishäiriöstä ja omista ''syvemmistä tuntemuksista'' puhuminen on helppoa, joillekin vähän vaikeampaa. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäisiin. Tässä siis suurin syy siihen, miksi kirjoittelen mieluummin kevyemmistä aiheista ja elämästä ihan yleensäkin. Niin suuri osa, kuin syömishäiriöllä onkin arjessa ja ajatuksissa yleensäkin – haluan muistuttaa sen olevan vain yksi osa elämää. En halua, että minun ajatellaan olevan ''se anorektikkotyttö, joka kirjoittaa sitä yhtä blogia''. On niin paljon muutakin. Anoreksia on vain yksi osa elämää, joten se tulee olemaan myös vain yksi aihe muiden aiheiden joukossa.

Kuitenkin ymmärrän lukijoiden huolen, ja haluan päästä vähän rauhoittelemaan niitäkin, jotka kokevat minun olevan ''sairaalakunnossa'' tai ''mahdollisesti kuollut muutamassa viikossa''. Tietysti osoitan sanani ihan yhtä suurella painolla niille, jotka ylipäätään kantavat huolta ja pelkäävät puolestani. Ymmärrän tämän täysin, eikä tarkoitukseni ole todellakaan vähätellä tilannettani

.

Tällä hetkellä syömisellä on melko suuri osa arjessani – edelleen yli kahdeksan vuoden sairastelun jälkeen. Olen viimeksi ollut normaalipainon puolella lähes kymmenen vuotta sitten, välillä enemmän ja välillä vähemmän alipainoisena. Ja kyllä, tällä hetkellä olen suhteellisen laihassa kunnossa. Tästäkin huolimatta paino on pysynyt lähes samana, muutaman kilon heilahduksia suuntaansa lukuunottamatta. 

Lainaan nyt yhtä kommenttia, jonka sain lukijalta vähän aikaa sitten. Tässä on aika hyvin tiivistettynä se huoli, mitä monilla muillakin on ollut kommenteissaan täällä blogin puolella. Vastaan siis tähän kommenttiin yleisesti vähän kaikille:

''Nyt oot kyllä hälyttävän laihassa kuosissa. En sano pahalla. Tuntuu vaan, ettei kukaan uskalla sanoo sitä sulle suoraan ja näät itsesi varmaan niin vääristyneesti, ettet koe tarvetta muuttaa mitään. Tai kenties olet jo niin kroonistunut. Harmittaa, koska olet selvästi hieno ihminen. Hymyilet kauniisti, vaikka näkeehän sen, että olet heikossa hapessa. Toivon, ettet loukkaannu suorapuheisuudestani. Olet hyvä ja kaunis ihminen - siksi haluan herätellä sinua tässä asiassa. Toivon vilpittömästi, että vielä se aika koittaa, kun opit hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet.''

Eli tosiaan, siitä painosta. En punnitse itse itseäni, eli en myöskään tiedä nykyistä painoani sen enempää, kuin muutamat hoitajat ja lääkärit sairaalassa. Vaaka on tuottanut minulle enemmän ongelmia, itkua ja pahaa oloa, kuin mitään hyvää. Sen tähden en punnitse itseäni, enkä voi tietää tarkalleen muutoksia, joita painossa saattaa tapahtua. Olen silti suunnilleen saman kokoinen, kuin olen ollut jo reilun vuoden tai pari. Eipä tuokaan tietenkään hyvä uutinen ole, koska tietysti toivottavaa olisi saada painoa ja tavoittaa se keholle paras lukema, jossa kuukautiset jne. toimisivat normaalisti.. 

Läheisistäni sen verran, että kyllä minusta huolehditaan. Kun täytin 19-vuotta, säännölliset kontrollit sairaalassa lopetettiin. Tällä hetkellä - myöhemmin saan ehkä toisen hoitopaikan - hoito on lähinnä perheen ja minun itseni vastuulla. Tähän seikkaan nähden voin yllättävänkin hienosti! :-) Syön, vaikka välillä mikään ei maistu miltään ja ruoka menee alas vain taistelun kautta. En ole juuri laihtunut, vaikka olen ensimmäistä kertaa vuosiin omillani ilman säännöllisiä kontrolleja. Ja jos jotain hälyyttävää ilmenee, saan kyllä tarvittavan tuen ja avun läheisiltä sekä sairaalalta.

Kroonistumisesta on ollut myös puhetta useaan otteeseen. Olen sairastanut jo niin kauan - niin pienestä tytöstä lähtien, että sairastelu on pakostakin venynyt pitkäksi. Kroonistuminen on siis ollut puheena, mutta korostettaen myös sitä, että kaikki on lopulta aina kiinni omasta tahdosta. Tiedän monia tapauksia, joissa ollaan sairastettu jopa 10-20 vuotta ja silti lopulta toivuttu täysin. Uskon omaan parantumiseeni, enkä luettele itseäni vielä kroonistuneeksi. Teen jatkuvasti työtä parantumisen eteen, vaikka joidenkin silmissä saattaa näyttää, että tilanne on täysin jumiutunut tietyille urille. Muutoksia on tapahtunut, ja nuo muutokset ovat kaikki askelia parantumista kohti.

Lopuksi sanon, etten tietenkään loukkaannu siitä, että näistä asioista puhutaan. Kyse on vain huolesta, jonka ymmärrän hyvin. Silti haluan huomauttaa, että blogini käsittelee elämääni. En ota kuvia itsestäni, jotta ''ihmiset voisivat ihastella/kaunistella, kuinka laiha olen'', vaan ihan samoista syistä kuin muutkin blogin pitäjät: esitelläkseni uusia vaatteita, hiuksia, ystävien kanssa vietettyä aikaa yms. Aina tietyin väliajoin kirjoitan myös sairaudestani - mutta siitä kirjoittaminen ei todellakaan ole minulle helppoa. Se on vähän kuin avaisi päiväkirjansa koko maailman nähtäväksi. Toivon, että tässä olisi vähän toivottuja vastauksia kysymyksiin (vastailen tietysti edelleen, jos haluatte kysyä lisää), sekä etten suututtanut ketään kirjoituksillani! :-) Tarkoitushan on meillä kaikilla sama: parantua anoreksiasta ja elää normaalia, täysipainoista elämää! ♥