maanantai 6. elokuuta 2012

Seitsemäs vuosi

Usein minulta on täällä pyydetty, että kirjoittaisin kuulumisistani anoreksian suhteen. Teidän, että täällä on monia, jotka kamppailevat samojen ongelmien parissa ja siksi päätin nyt viimein kirjoittaa tästä vielä vähäsen. Tämä ei ole todellakaan helppo aihe, joten toivottavasti saan aikaiseksi edes jotenkin menettelevän postauksen..


Irrottautua syöpäläismäisistä tunteista,
ja puhdistautua standardisoidulla keinolla
Ei tuu toimimaan, ei onnistumaan
Aikajaksoja vailla kiintopisteitä
tai ylipäätään selkeetä
kuvaa mistään hetkestä.


Pakkomielteessä,

kovin vähän tervettä
Yhdessä kierteessä
loputtomiin

Rauhan huoneessa

ovet yhteen suuntaan aukeaa
Ei portinvartijaa
vain se jonka on tuonut mukanaan

Äärihetkinä on aina yksinään
Omaa kuolemaa miettimällä väitetään
ihmisen pystyvän valaistukseen pääsevän

Pakkomielteessä,

kovin vähän tervettä
yhdessä kierteessä
loputtomiin.
Pakkomielteessä,
kovin vähän kaunista
ykkösten ja nollien tyhjyyteen.

Muuri ymmärtää

muuri rakastaa
Mietin sellaista,
et onko musta tulossa
yhtä mielenkiintoinen,
kuin yhteishakukaavake


Pakkomielteessä,

kovin vähän tervettä,
yhdessä kierteessä
loputtomiin

Pakkomielteessä,
kovin vähän kaunista
ykkösten ja nollien tyhjiöön

Apulanta - Pakkomielle


Muutama päivä sitten tajusin sen; alkava vuosi on jo seitsemäs, jonka kulutan syömisen kanssa pelleilemiseen. Olin korkeintaan 12-vuotias, kun sairastuin - ihan lapsi vielä. Jo vuosia ennen sairastumistani suunnittelin ensimmäisen dieetin aloittamista. Olin seitsemän, kun lähdin vanhempieni kanssa ruokaostoksille. Olin pienestä pitäen tottunut, että vain perjantaina sai syödä karkkia - joten aikaisemmin nuo karkkipäivät olivat olleet koko viikon kohokohta. Sinä yhtenä perjantaina lähdin kuitenkin kauppaan; olin vakaasti päättänyt, etten saa syödä enää yhtäkään karkkia. Minun oli pakko laihtua! No, reissu päättyi lopulta siihen, että pyysin vanhemmilta luvan hakea kuitenkin sen suklaapatukan... :-) Kasvoin kodissa, jossa painoon ja ruokailuun kiinnitettiin paljon huomiota. Ei meitä suoranaisesti kielletty syömästä, mutta vanhempani puhuivat yhtenään dieetin aloittamisesta ja siitä, kuinka mikäkin ruoka lihottaa. Mummolassa käynnit olivat yhtä piinaa, kun ottaessa lisää sitä suosikkileivosta tai suklaata, sai aina kuulla olevansa ahne tai lihava. En tiedä oliko asia lopulta ihan niin, mutta pienen tytön mielestä se kuulosti ehdottoman pahalta. Vielä kun joku aina silloin tällöin kiusoitteli, että ''monennella kuulla tyttö on raskaana'' tms, aloin todella kuvittelemaan, että laihtuminen on ainoa tie saavuttaa muiden kunnioitus..


Huono itsetunto ei tosin kadonnut mihinkään, vaikka olisin kuinka jättänyt syömättä ja laihtunut. Olen huomannut, että tunnen oloni melkein rumemmaksi ollessani todella laihassa kunnossa. Kun katson tätä kuvaa, voisin oksentaa. Näytän aivan järkyttävältä - ja huomaan sen jopa itsekin! Katsoessani kuvia todella laihoista ihmisistä tai muista anorektikoista, voisin itkeä. Mietin vain sitä, kuinka kauniilta nuo tytöt näyttäisivätkään, jos heidän silmissään tuikkisi elämänilo, huulilla olisi aidosti onnellinen hymy ja kehossa olisi terveitä muotoja, kaaria, eikä pelkkää luuta ja kasaan kuivunutta ihoa! Järkyttävintä on ajatella, että ehkä jonkun silmissä minäkin näytän samalta... Siihen on silti liian vaikea uskoa. En näe itseäni laihana. Siksi on niin usein helppo turvautua ajatukseen, että jos pudottaisin muutaman kilon -näyttäisin varmasti paremmalta, ihmiset hyväksyisivät minut ja kehuisivat, kuinka hyvältä näytän. Kokemuksesta vain tiedän, ettei se toimi niin.


Jos saisin yhden toiveen, se olisi, että näkisin kaikkien ystävieni voivan hyvin, etteivät he enää satuttaisi itseään. Ja että voisin jonain päivänä nähdä itseni kauniina huolimatta siitä, kuinka paljon painan. Tahtoisin istua rannalla ystävien kanssa ja syödä jäätelöä hyvällä omatunnolla. Tahtoisin, ettei äidillä olisi minusta huoli. Sen takia jaksan yrittää, että tiedän elämän odottavan tuolla ulkopuolella. Todellisen elämän vailla sääntöjä ja normeja, vailla syyllisyyttä. :' )

Anoreksia - niin kuin mikä tahansa muukin syömishäiriö - on käsittämättömän julma sairaus. Yhä nuoremmat lapset sairastuvat syömishäiriöön, sairastuneiden luku kasvaa jatkuvasti.
Ja ajatellessani näitä kulunutta seitsemää vuotta, en voi olla surematta, että olen hukannut nuoruuteni tärkeimmät vuodet..


Seitsemän vuoden jälkeen hoitoja halutaan edelleen jatkaa - ja otan ne vastaan. Tiedän, että elämä alkaa vasta sairauden ulkopuolella; haluan olla aivan tavallinen, hyvinvoiva ja terve. Ei sillä ole väliä, painaako muutaman kilon vähemmän, jos se tarkoittaa, ettei voi koskaan nauttia mistään kunnolla. Tietty varmuus parantumisesta on ja pysyy, se on ikään kuin valttikortti povitaskussa, jonka voi vetäistä esiin sitten kun on oikea aika. En siis lopettanut hoitoja, vaikka olisin täysi-ikäisenä saanut niin tehdä. Sopimus on nyt, että käyn siellä vielä yhden vuoden. Ja vaikka aina välillä tulee takapakkeja - niin kyllä se tavoite on olla parantunut ennen kuin täytän 19! :-)

PS. Ja nyt onkin sitten hirveä kynnys todella lähettää tämä..... D : Tästä tuli kamalan synkkä ja ikävä, mutta toivottavasti ymmärsitte pointin.
PPS. Minulla menee siis tällä hetkellä ihan hyvin. Olen edistynyt valtavasti! :-D

17 kommenttia:

  1. ei tää nyt niin synkkä ollut ;)
    Kiitos tekstistäsi koska monilla lukijoilla tuntuu sinusta olevan huoli.
    Mä uskon että sä vielä pääset elämään täysillä koska sussa on halua ja vaikutat ihanalta! <3
    kerroit edistymisestä, hienoa!
    Postaa vaikka siitä miten oot kuluneen vuoden aikana kehittynyt...?
    Olisi tosi kiva :>
    Ja hyvä ettö ymmärsit olla lopettamatta hoitoa! Itse lopetin...mutta palasin pian uudelleen ...:/
    Vielä se on sussa hienoa että sairaudesta huolimatta käyt koulua! Moni on vain kotona sairaslomalla ja kroonistuu siinä huomaamattaan..
    Tsemppii ihana atsu! <3

    VastaaPoista
  2. ¨näytätkin paljon pirteämmältä nykyään :)

    VastaaPoista
  3. Löysin tänään laatikoita siivotessa sellasen kirjeen jonka olit kirjottanu mulle kun pääsin pois sairaalasta ja sanoit siinä että mä oon mahtava persoonallisuus ja että on ilo tuntea mut.
    Mutta oot kyllä vähän väärässä, SÄ olet mahtava persoonallisuus ja tunnen itteni etuoikeutetuks että oon saanu todistaa sen että miten uskomattoman vahva ja upee sä oot.

    Oon ihan hirveen ylpee susta ja oikeesti lähetän sulle kaikilla taajuuksilla positiivista energiaa jaksamista varten :---)

    VastaaPoista
  4. fairyy: Hyvä juttu! :-)Kiva jos tästä oli jotain apua!
    Kiitos. ♥ Jostain syystä olen vain aina tiennyt sen, sellaisena voimakkaana tunteena, että tämä ei ole ikuista - ja jonain päivänä olen vielä täysin terve..
    En tiedä vielä, haluanko kirjoittaa aiheesta kovin tarkasti. Olen aika herkkä tulkitsemaan ihmisten kommentteja ja omia edistysaskeleitani niin, että siitä saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä..
    Sen verran kun olen nähnyt, mitä hoidon lopettaminen aiheuttaa - en halua ottaa pienintäkään riskiä! Hyvä että hakeuduit (/tai jouduit?) vielä uudestaan hoitoon, koska yksin tästä voi olla aika vaikea selvitä.. :')
    Kieltämättä olen harkinnut koulun lopettamista usein, koska välillä sinne meneminen on ollut yhtä itkua ja voimat ovat olleet niin lopussa ilman opiskeluakin.. Silti tiedän, ettei kannata lopettaa, koska toisten ihmisten seura ja koulujuttuihin paneutuminen on loistava pakokeino siitä omasta pienestä kuplasta..
    Kiitos! :') ♥ (tulipas tästä pitkä kommentti :D)

    Fandango.21 years: Kiitos paljon! :'') ♥

    raitat: Voi ei, en edes muistanut kirjoittaneeni. :'') Mutta tarkoitin ihan joka sanaa!
    Et tiedäkään, kuinka ihanaa on kuulla tuo! Kiitos ihana, piristit ihan hirmusti päivää. ♥

    VastaaPoista
  5. Kiitos toivepostauksen toteuttamisesta! :)

    VastaaPoista
  6. Mulla on melkeinpä tismalleen samanpituinen sairashistoria takana. Samoja ajatuksia ja suunnitelmia. Olen ollut hoidossa 12-vuotiaasta asti ja mietin aina samaa, että kuinka kauan jaksan ja parannunko koskaan...Mutta toivoa en ole menettänyt. Itsellänikin tulee tuo maaginen 18-vuotta marraskuussa täyteen ja aion/saan jatkaa terapia- ja lääkärikäyntejä nuorisopolilla 22 ikävuoteen asti. Kamalaltahan se kuullostaa, 7-8 vuotta tätä takana...mutta tie on aina vaan ylöspäin. Ihana, kun kirjotit niin rehellisesti, ihana sinä <3

    VastaaPoista
  7. Oot rohkea kun uskallat kirjoittaa tästä ja näyttää omat kasvosi! Sulla on paljon terveitä ajatuksia enkä epäile yhtään ettetkö tuolla tahdolla paranisi. Mutta muista, että paraneminen vaatii myös sitä että sun paino normalisoituu. Sittenhän sä vasta oisitkin oikea kaunotar ja loistaisit kilpaa auringon kanssa ;)

    VastaaPoista
  8. Pointti ymmärretty, ja hienoa, että uskalsit kirjoittaa näinkin vaikeasta aiheesta. Itsekin mietin pitkään, uskallanko alkaa kirjoittamaan elämästä anoreksian kanssa. Mutta se on yllättävän terapeuttista, kun voi kirjoittaa omista tuntemuksistaan ja ajatuksistaan, ja jos kaupan päälle vielä saa tukea muilta.
    Paraneminen vaatii ihan älyttömästi rohkeutta ja uskallusta tehdä asioita päinvastoin kuin sairaus käskee. Toivottavasti jaksat yrittää, etkä koskaan luovuta! Kaikkea hyvää ja paranemista sinulle!

    VastaaPoista
  9. hyvä, että oot paremmassa kunnossa. itsesissa vasta nyt huomasin, että oot mennyt kehollisestikin eteenpäin (Paljonkin?)

    ja yleisesti. en lukenut kyllä kuin atsumen kommentit näistä kommenteista, mutta kannattaa yrittää pysyä normaalissa elämässä. kumminkin kun se vaan vetää takapakkia, jos jää vaan kotia. tietysti pitää laittaa oma hyvinvointi kaiken edelle, ja jos se edellyttää koulun katkolle laittoa niin sitten niin. mutta ei sinne kotia kannata hautautua missään nimessä.

    itsekin mietein tässä kerran, jos hankkis apua sh:hon. haluisin tästä vihdoinkin eroon. mutta en tiedä kehtaanko..

    VastaaPoista
  10. mia-ana: Eipä mitään! :-) Hyvä jos tästä oli apua.. ♥

    Karpo: Minä myös sinua eniten! ♥♥

    Ainur: Loppujen lopuksi se ei ole niin pitkä aika, kuin miltä aluksi kuulostaa /tuntuu. Koska anoreksia on niin pitkäaikainen sairaus, että se kymmenenkin vuotta voi ylittyä reilusti.. Mutta kyllä tästä vielä parannutaan; eihän muuta vaihtoehtoa edes ole! :-)
    Hyvä, että saat vielä jatkaa käyntejä! ♥ Ja vielä kuitenkin aika monta vuotta, ettet varmasti jää yksin..
    Kiitos! :'') ♥♥

    Kaiku: Kiitos todella rohkaisevasta kommentista! :-) Ja joo, sepä se vaikein osuus onkin... Mutta niin, myös se ainoa keino todella päästä tästä eroon. Sitä on ehkä vaikea uskoa, mutta kiitos! ♥

    Kaiku: Kiitos. :-) Niin, se on hassua, kun aluksi pelkää kamalasti kirjoittaa, mutta sitten saakin valtavasti kehuja ja tsemppausta.. Tulee hyvä mieli ja saa oikeasti voimaa! ♥
    Totta.. Vaikeinta ehkä onkin juuri se, kun on aina voinut luottaa siihen, että on edes joku joka kertoo kuinka tehdä.. Parantuessa täytyy olla vastaan sitä jotain, joka on neuvonut niin pitkään. :o

    Jaana: Jonkun verran, mutta en paljon.
    Puhut ihan asiaa. Arjessa kiinni pysyminen antaa voimaa, mutta oman jaksamisen yli ei kannata mennä. :') Ja ehdottomasti kehtaat, ei se siitä ole kiinni! ♥

    VastaaPoista
  11. Ihan hirvittävästi voimia ja kuitenkin sulla on oikea asenne ja onneksi jatkat vielä hoitoa! Mä sairastuin itse jo lapsena, jo ennen kouluikää trauman takia ja siitä eteenpäin anoreksia sai aina lisää otetta muhun mm. koulukiusaamisen jne takia. Tunsin aina olevani huono ja ruma ja vain syömättömyydessä ja laihdutamisessa hyvä. Ja vaikka pitkään ajattelin, että menetin anoreksialle vuosikaudet, koska olen nyt 29 v ja parantunut vasta puolitoista vuotta sitten (ehkä), niin olen oppinut ajattelemaan asian niin, että joillakin on anoreksia lyhyemmän aikaa, joillakin pitkään ja joillakin vielä pidempään niin kuin mulla ja silti selvisin. Vähän niin kuin kaikissa sairauksissa: kaikki sairastavat oman aikansa. Toki ehkä jotain piirteitä takaraivoon jäänyt, mutta oon tervehtynyt niin paljon, että uskallan luokitella itseni terveeksi :) Ja vaikka tosiaan sairaaloissa ja hyvin huonokuntoisena oon elämääni viettänyt, niin ei se silti ole elämätöntä elämää. Silti olen niin monesta asiasta onnellinen, ettei tosikaan mitä elämässäni on tapahtunut. Perhe, ystävät, mieheni, 4 kissaani, matkat, tapahtumat, keikat, festarit. Vaikka monet noista oonkin kokenut sairaana, niin silti oon kokenut! Ei se aina silti ole elämätöntä elämää! Ja vaikka ensi vuonna tulee 30 vuotta mittariin, niin mietin vain kuinka monta kymmentä vuotta saan elää terveenä (toivottavasti)ja elämäni mieheni kanssa! Rakkaus mulla teki sen sysähdyksen parantumiseen. Siihen oikeaan parantumiseen, ei vain yrittämiseen. Vaikkain mulla jäi anoreksiasta fyysisiä pysyviä sairauksia, niin en ole antanut senkään hidastaa. Kaikille meille tulee iän myötä jossain välissä jotain sairauksia, vammoja (tai hankala liikkua) tai jotain, se kuuluu elämää. Ymmärsin itse, ettei kaikkea pahaa vain ratkota anoreksialla vaan ikävätkin asiat kuuluu elämään ja niistäkin selviää, kun jakaa surunsa muille.

    Tyttö, säkin siis selviät tästä voittajana tai siis sähän paranet myöskin, mä olen aivan varma siitä! Halauksia ja voimia jokaiseen päivääs, sä oot ihana ja blogis on ihastuttava ja saa hymyilemään, ei semmoinen synkistelevä anorektikko tytön blogi vaan saat ainakin tämän naisen hymyilemään kirjoituksillas, kiitos siis blogistasi suuresti <3

    VastaaPoista
  12. JA SIIS IHAN TEILLE KAIKILLE SAIRASTAVILLE JA TOIPUVILLE: Kyllä tästä paranee, ihan kokonaankin, jopa 25 vuoden sairastamisen jälkeen! Älkää antako periksi, hakekaa itsellenne apua, uskaltakaa elää ja nauttia elämästä, elämää ei saa pelätä, se ei tapa vaan se anoreksia. Uskaltakaa olla rohkeita, edes hieman enemmän päivä päivältä <3 Jonain päivänä huomaatte, että olette tarpeeksi vahvoja ja voitte jättä anoreksian taaksenne, te olette tarpeeksi vahvoja elämään ilman sitä, anoreksia voi viedä teistä KENET tahansa, kun elimistö ei vaan enää jaksa! Anoreksiasta paraneminen vaatii helvetinmoista työtä, paljon itkua, raivoa, rakkautta ja sitä rohkeutta, mutta siitä PARANEE. Luovuttaa vaan ei todellakaan saa tai ajatella itseään kroonikkona. Jokaisella teistä on oikeus parantua ja te pystytte siihen. Teillä on oikeus elää terveinä, te ette atrtte anoreksiaa rinnallenne vaan rakkautta, tärkeitä ihmisiä ja paljon tukea ja välittämistä. Älkää jääkö yksin. Ihanat ihmiset: uskaltakaa ELÄÄ!!!

    VastaaPoista
  13. Pyydän anteeksi äskeistä selostustani, tuntui vain siltä, että pakko avautua johonkin, kun yhä enemmän vain ihmiset sairastuvat syömishäiriöihin ja entistä nuorempana :( Ja tiedän, ettei sarani ketään paranna, mutta tahdon rohkaista ja kertoa sen oman tarinani edes kommenteissa (itse en jaksa blogia perustaa). Siis, että parantuakin voi, ihan sama monta vuotta on sairastanut tai miten vakavasti. Anoreksian uhriksi ei saa jäädä vaan taistella itsensä voittajaksi! En itse enää edes pelkää uudelleen sairastumista, koska tämä oikea terve elämä on vaan niin paljon parempaa eikä tarvitse enää kuolemaa pelätä. Anoreksian "avulla" juoksin vain pakoon pelkojani ja ongelmiani, kun pysähdyin, kohtasin ne ja menin vielä rakastumaan ja löytämään mieheni, niin parantuminen lähti siitä. Toki pitkä terapia (8 vuotta) ja pari vuotta sairaaloissakin ja vuosikaudet poliklinikkakäyntejä tarvittiin. Mutta lopun työn, sen suurimman tekee kuitenkin ITSE. Kukaan ei voi parantua toisen puolesta. Jokainen käy sen tuskaisen ja pitkänkin parantumisen polun ja helppoa se ei ole, mutta koko ELÄMISEN arvoista. Tähän toki tarvitaan se halu elää. Jos joku teistä on menettänyt sen elämisen halun, älkää jääkö yksin, hakekaa apua. Anoreksiassa ei ole mitään tavoiteltavaa, kaunista tai hienoa. Se on vain kuolemaa ja kärsimystä. Niin karulta kuin kuulostaakin. Voimia tuhannesti kaikille!

    VastaaPoista
  14. Chaos: Ei ole todellakaan mitään anteeksi pyydeltävää, oli vaikuttavaa ja liikuttavaa lukea.. Olet tehnyt ison työn ja selvinnyt voittajana läpi vaikeimman. Olisin kiinnostunut kuulemaan joskus lisää sinusta, jos olet halukas kertomaan. :')
    Mutta siis, sitä vielä haluaisin sanoa, että tottakai anoreksian aikana eletty elämä on arvokasta. Silloin tietyt asiat, kuten perheen ja ystävät, voi kokea jopa paljon voimakkaammin - niitä osaa arvostaa vielä enemmän! Mutta parantuminen muuttaa silti asioita paaljon parempaan. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, toki olen valmis kertomaan lisääkin, kysy vain mitä tahdot tietää :) Mutta laita mieluummin säshköpostina, en viitsi enempää blogeissa huudella eli: lindajuulia@gmail.com

      <3 (Ja kun olet ottanut sähköpostini ylös, poista tämä kommentti, KIITOS!)

      Poista
  15. Mietin pitkään että laitanko kommenttia vai en, ja saatan katua tätä kohta mutta kuitenkin. Näin sinut pari vuotta sitten phks:sän lasten polilla. Olimme siellä samasta syystä. Tänä vuonna tulin samaan lukioon kuin sinä, ja jotenkin yhdistin heti että hän on hän, ahaa aivan.
    Kuitenkin, itselläni menee hyvin nykyään ja elämä ilman sitä sääntöjen ja määräysten verkostoa on huomattavasti helpompaa, nautinnollisempaa ja voisin keksiä tähän vaikka kuinka sanoja jatkaa. En väitä etteikö "parannuttua" ole huonoja hetkiä, mutta kyllä se kannattaa. Elämä tuntuu, maistuu, kuulostaa, näyttää ja on kaikinpuolin parempaa. Elämässä on muutakin.
    Uskallusta sinulle matkallesi pikkuinen, kyllä sinä pystyt siihen, ei enään vuosia lisää kalenteriin syömishäiriö mörön kanssa? Elämä on ihmeitä täynnä kunhan uskaltaa irroittaa otteensa siitä niin tutusta ja turvallisesta.. se tuo usein mukanaan tilalle jotain uutta ja parempaa.

    VastaaPoista